Rainer Santi



100 VUOTTA RAUHAN RAKENTAMISTA

Kansainvâlisen rauhantoimiston (IPB) ja muiden kansainvälisen rauhanliikkeen järjestöjen ja verkostojen historiikki





















Alkuteos:

Rainer Santi

100 Years of Peace Making

A History of the International Peace Bureau and other international peace

movement organisations and networks

Käännös Jaakko Ellisaari ja Aulis Kallio

Tekstinkäsittely Sirpa Pakarinen


Kansikuva:

Kansainvälisen rauhantoimiston IPB:n ensimmäisen puheenjohtajan ja Parla-menttien välisen liiton IPU:n perustajajäsen Fredrik Bajerin vetoomus Suo-men puolesta kansainvälisessä kulttuuriadressissa 1899. Adressilla 1050 eu-rooppalaista pyrki vaikuttamaan keisari Nikolai II:een, jotta tämä olisi kumon-nut ensimmäisen sortokauden Suomessa aloittaneen Helmikuun manifestin.


© International Peace Bureau and the author

International Peace Bureau

41, rue de Zürich

CH-1201 Geneva

Switzerland

Tel +41-22-731 6429



ISBN 951-9193-35-9

Asiasanat:

Kansainvälinen rauhantoimisto

International Peace Bureau (IPB)

Kansainvälinen rauhanliike

Rauhanliikkeen historia



Gummerus Kirjapaino Oy

Jyväskylä 1992

Sisältö

Esipuhe 7

Johdanto 8

1. Mistä rauhanliikkeessä on kysymys? 10

2. Kuinka järjestäytynyt rauhanliike syntyi 14

3. Yleismaailmalliset rauhankongressit: Pysyvän kansainvälisen rauhantoimiston synty 18

Vuosi 1899: ensimmäinen kansainvälinen rauhankonferenssi 20

Yritykset lähestyä työväenliikettä 23

Liikekannallepano sodan lähestyessä —ja tunnustus rauhantyön merkitykselle 25

Nationalismi vastaan pasifismi: yritykset torjua katastrofi 26

4. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen rauhanjärjesttöjen määrä moninkertaistuu 28

Vuosi 1915: Naisten kansainvälinen rauhan javapauden liitto (WILPF) syntyy 29

Vuosi 1919: Kansainvälinen sovinnonliitto (IFOR) 30

Vuosi 1921: Sodanvastustajien intemationaali (WRI) 31

1920-luvun rauhanaalto 32

Vuosi 1927: Pasifististen voimien kansainvälinen koordinaatiokomitea (CIC)

sekä Rauhan yhteisneuvosto 33

Miten Euroopan ruutitynnyri tyhjennettiin 33

Sodan oikeutuksen kieltäminen 34

Tuhon lähestyessä 35

5. Uusi nousu toisen maailmansodan jälkeen 37

Vuosi 1949: Rauhanjärjestöjen kansainvälinen yhteyskomitea (ILCOP) 39

1949: Maailman rauhanneuvosto (WPC) 41

Kylmä sota ulottuu rauhanliikkeeseen 43

1950-luvun rauhanaalto 46

Vuosi 1963: Kansainvälinen aseidenriisunnan ja rauhan liitto (ICDP) 47

1964: Kansainvälisen rauhantoimiston IPB:njälieensyntyminen 51

Vietnamin sodan vastainen liike 52

Oikeus sotapalvelusta ja käskyistä kieltäytymiseen 53

Yleinen ja täydellinen aseidenriistunta — Kansalaisjärjestöjen aseriisunnan

entyiskomitea 54

6. 1980-luvun rauhanaalto 58

Joulukuu 198OE Kansainvälinen lääkärit ydinaseita vastaan (IPPNW) syntyy 61

Huhtikuu 1980: Euroopan ydinasenisuntavetoomus (END) 62

1981: Kansainvälinen rauhantyön tiedonvälitys-ja yhteysverkosto (IPCC) 65

Ydinaseiden laittomuus 68

Vuosi 1984: IPB:n ja ICDP:n yhdistyminen; yhteydet IPCC:n kanssa 69

IPB asettaa painopisteet työlleen 71

Kansainvälinen asekauppa ja Kolmas aseriisunnan erityisistunto 72

Rauhantyön merkitys tunnustetaan ja se laajenee 73

Idän muutokset 74

7. Katse menneeseen — ja silmäys tulevaan 76

Moninapainen maailma 77

Rauhanliikkeen vastaus 80

Uudet haasteet odottavat 82

Järjestäytynyt rauhanliike 84

Voimien yhdistämisestä 85

Lute 1: Kansainvälisen rauhantoimiston IPB:n toimintaohjelma vuosille 1990-199 1 89

Lute 2: IPB:n ja sen seuraajien järjestämät seminaarit ja konferenssit 94

Lute 3: IPB:n jäsenjärjestöt 1990 sekä liittymisvuosi 98

Lute 4: IPB:n luottamushenlcilöt vuodesta 1963 ja Nobelin rauhanpalkinnot 105

Hakemisto 108

Lähteet 115




Sata vuotta rauhantyötä.

Ylhäällä: 18. yleismaailmallinen rauhankongressi Tukholmassa 1910. Joukko osanottajia Tukholman Kuninkaanlinnan edustalla, jonne Ruotsin kuningas Kustaa Vkutsui kongressin osanottajat puutarhajuhlaan.

Alla: Japanin Atomi- ja vetypommien vastaisen neuvoston (GENS UIKYO) rauhankokous.




Esipuhe

Rauhanliikkeen juuret ovat syvällä ihmiskunnan eettisessä ja sosiaali-sessa historiassa. Yhteiskunnallisia vaikuttajia alkuaan aatteellisista luk-keistä tuli tämän vuosisadan alussa. Ne olivat mukana teollistuvien kansalaisyhteiskuntien poliittisessa järjestäytymisessä, joka on nykyai-kaisen kansallisvaltion perusta.

Rauhanliikkeet olivat myös ensimmäisiä kansakuntien välisten yhteis-työn siltojen rakentajia. 1992 sata vuotta täyttävä Kansainvälinen rau-hantoimisto IPB on kansainvälisistä yhteenliittymistä vanhin. Kun valti-ot ja ammattidiplomatia valtasivat vuosisadan vaihteessa avautuneet kansainvälisen politiikan areenat, IPB kuului harvoihin hallituksista -riippumattomiin, ihmisten äänellä puhuviin kansainvälisen politiikan toimijoihin.

IPB on noussut kukoistukseen kaikissa rauhanliikkeen suurissa aal-bissa. Se on elänyt sitkeästi läpi jokaista nousua väistämättömästi seu-ranneet hiljaiset kaudet, kärsinyt yhteiset tappiot ja juhlinut rauhanliik-keen komeat voitot.

Suomen Rauhanliitto liityi IPB:n vähän perustamisensa jälkeen 1923 ja on tavoitteellisesti kehittänyt järjestöä 1980-luvulla. Rauhanliitto isännöi järjestön satavuotiskonferenssin Suomessa 1992. Käsillä oleva kirja on lyhyt katsaus menneeseen vuosisataan -konferenssin teemana on rauhanliikkeen ensi vuosituhat.


Ilkka Taipale

Rauhanliiton puheenjohtaja 1991


Johdanto

Käsissäsi on rauhanliikkeen historiikki, jonka on kirjoittanut kansainvä-listä rauhantyötä päätoimisesti tehnyt aktivisti. Haluan välittää liikkeen yhteistä historiaa pasifisteille koska uskon, että kirjaamani kokemukset ovat rauhanliikkeen ihmisille sellainen arvokas pääoma, josta on meille hyötyä nykyisessä työssämme. Ainakin minulle rauhanliikkeen historia on ollut arkityössä innoituksen lähde. Se on myös antanut hyödyllisen perspektiivin käynnissä olevaan valtavaan poliittiseen maailmanmullistukseen.

Rauhanliikkeestä on kirjoitettu monia kirjoja ja artikkeleita. Kuvaan rauhanliikettä seuraavassa Kansainvälisen rauhantoimiston IPB:n (International Peace Bureau) Geneven toimiston sisäpiiristä nähtynä. Näkökulma on jokseenkin ainutlaatuinen. IPB:stä, joka on kansainväli-sistä rauhanjärjestöistä vanhin, on saatavilla runsaasti historiallista tie-toa. Järjestö on ollut mukana monissa tärkeissä keskusteluissa ja monet rauhanliikkeen merkittävimmistä vaikuttajista ovat toimineet sen piiris-sä. IPB:n kokemuksissa heijastuu näin koko rauhanliikkeen historia.

Kokonaisvaltaisen esityksen laatiminen rauhanliikkeestä on kenties mahdotonta, niin hajanainen ja niin laaja liike on. Kansainvälinen rau-hanliike ei ole koskaan kyennyt järjestäytymään erityisen hyvin, mikä on sen huomiotta jättämisen yksi syy. Kenties tämä kirjanen selkiyttää erilaisten liikkeiden ja haarautumien viidakkoa. Ehkä se voi palvella käsikirj ana kansainvälisestä ybteistoiminnasta jajärjestäytymisestä kiin-nostuneita ja niihin jo osallistuvia aktivisteja.

IPB on läpikäynyt useita vaiheita, joissa sen luonne on täydellisesti muuttunut. Alkujaan IPB oli kytkeytynyt Euroopan valtioiden valtakes-kuksiin. Se veti puoleensaparlamentaarikkoja ja “arvohenkilöitä”. Toi-misto oli kiistatta rauhanliikkeen johtava voima ja sen vaikutus maail-manpolitiikkaan ja kansainvälisten suhteiden henkisten edellytysten luomiseen oli merkittävä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen sekä rauhanliikkeiden että nii-den erilaisten tavoitteiden ja strategioiden määrä moninkertaistui. IPB menetti keskeisen roolinsa ja itse rauhanliike paljon poliittisesta vaiku-tusvallastaan. Toisen maailmansodan jälkeen IPB - kuten käytännössäkaikki rauhanjärjestöt - joutui jälleenrakentamaan itsensä alkutekijöis-tä. Sitten se löysi itselleen hyödyllisen rauhanpoliittisen tehtävän kylmän sodan puhjetessa. IPB kehittyi jäsenjärjestöjensä tutkimustyön ja vuoropuhelun keskukseksi. Se alkoi nostaa esiin uusia kysymyksiä rauhanliikkeen, hallitusten ja Yhdistyneiden Kansakuntien piirissä. Se tuki rahallisesti rauhanjärjestöjä. Mutta näin tehdessään se kulutti tyh-jun taloudelliset voimavaransa ja oli 70-luvun lopulla viimein kyvytön panostamaan juurikaan kansainvälisten rauhantutkimusjärjestöjen hankkeisiin tai herättämään julkista keskustelua. Kuitenkin IPB oli rauhantyön vakaa peruskivi muuttuvassa maailmassa. Kun tuhatlukuiset uudet rauhanryhmät nousivat 1980-luvun alussa, IPB muuntautui yh-täältä palvelukeskukseksi, toisaalta hyvinkin erilaisten rauhanjärjestö-jen verkostoksi. IPB:n jäsenmäärä kolminkertaistui.

Tästä IPB:n historiikista on kiittäminen useita ihmisiä. Erityisesti on syytä mainita Ilkka Taipale, Erkki Tuomioja, Guido Grünewald, Helmut Mauermannin väitöskirja Das Internationale Friedensbüro 1892-1950 sekä Mathias Fingerin väitöskirja Paix - Les dix bonnes raisons d’adhérer au nouveau mouvement pour la paix. Judith Winther, Wim Bartels, Kerl Coates, Tomas Magnusson, Edith Ballantyne ja useat muut rauhanliik-keessä toimineet ja toimivat ihmiset ovat täydentäneet tietojani. Tekstin on viimeistellyt IPB:n uusi pääsihteeri Colin Archer. Kirjassa esitetyt mielipiteet ovat luonnollisesti omiani.


Geneve ja Tukholma, maaliskuussa 1991

Rainer Santi



IPB:n tunnus

1. Mistä rauhanhiikkeessä on kysymys?

Rauhanliikettä voidaan kuvata sen aatteellisista juurista ja ideologisista voimavirroista, toisaalta sen luomista instituutioista käsin. Seuraava luku johdattaa liikkeen aatteellisiin lähtökohtiin ja perusvirtauksiin sekä niiden eri ilmenemismuotoihin. Ensisijaisesti kirjassa kuitenkin esitel-lään Kansainväliseen rauhantoimistoon (IPB) kuuluvia instituutioita ja järjestöjä.

Rauhantutkija Nigel Young nimesi 1985 yhdeksän pasifistista perin-nettä. Viisi niistä oli olemassa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa:

uskonnollinen pasifismi (aseistakieltäytyminen omantunnon syistä), liberaali kansainvälisyys (jota yleisesti kutsutaan pasifismiksi), ase-velvollisuuden vastustus, antimilitarismi — sosialistien sodan vastainen toiminta sekä sosialistinen kansainvälisyysajatus.

Maailmansotien välisenä aikana syntyi kaksi uutta perinnettä:

feministinen antimilitarismi ja gandhilaisen väkivallattomuuden innoit-tama radikaali pasifismi.

Toisen maailmansodan jälkeen nousivat esiin Maailman rauhanneu-voston edustama kommunistinen kansainvälisyys sekä siitä erillisenä toisena uutena rauhanpoliittisena perinteenä ydinaseiden vastainen toi-minta.

Rauhanliikkeen sisäisestä perinteestä ovat syntyneet yhdistelmät rau-ha ja ihmisoikeudet, rauha ja kehitysmaakysymykset sekä rauha ja ym-päristökysymys.

Rauhantutkija Matthias Finger on määritellyt rauhanliikkeelle kolme aatteellista pääsuuntausta: pasifismi, antimilitarismi ja ydinaseiden vas-tustus.

Pasifismin alkuperä on porvarillisessa arvomaailmassa. Se painottaa ristiriitojen sovittelua ja määrittelee rauhan negatiivisella tavalla, “sodan puuttumisena”. Sen tavoitteena on politiikka, joka perustuu neuvotte-luihin ja erityisinstituutioihin kuten Kansainvälinen tuomioistuin, Yhdistyneet Kansakunnat jne. Politiikan painopiste on valtioiden välisissä suhteissa. Pasifistisia instituutioita alkoi syntyä jo 1890-luvulla. Parla-menttien välinen liitto (Inter-Parliamentary Union, IPU) perustettiin vuonna 1889 ja Kansainvälinen rauhantoimisto IPB (International Pea-ce Bureau) heti sen jälkeen vuonna 1892. Vuosina 1899 ja 1907 kutsut-tiin Haagiin koolle kaksi hallitusten välistä rauhankonferenssia. Useim-mat osallistujamaat lähettivät tuolloin ensimmäistä kertaa edustajansa neuvotteluihin muiden valtioiden kanssa kansainvälisen rauhan ja tur-vallisuuden takaamiseksi. Perustettiin erityinen pysyvä Kansainvälinen tuomioistuin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen muodostettiin Kan-sainliitto vuonna 1920. Se hajotettiinja korvattiin Yhdistyneillä Kansa-kunnilla vuonna 1946. Vaikka YK:n kuulu peruskiija alkaakin sanoilla “Me yhdistyneiden kansakuntien kansat...”, YK on perimmiltään halli-tusten eikä suinkaan kansojen välinen järjestö — eikä erityisen yhtenäi-nenkään.

Antimilitarismi on osa työväenliikkeen perinnettä. Täsmällisemmin sanottuna sen juuret ovat anarkismin ja anarkosyndikalismin perintees-, sä, jotka julistavat, että työläisten itsensä eikä heitä edustavien puoluei-den ja ammattiliittojen tulisi johtaa luokkataistelua. Antimilitarismi pyr-kii muuttamaan poliittista järjestelmää. Se tähdentää yksilökohtaista ratkaisua kieltäytyä millään tavalla tukemasta sotaa. Antimilitarismin painopiste onkin yksilön ja valtion ristiriidassa. Kaikenlainen antimili-taristinen toiminta on johtanut välittömään yhteenottoon valtion ja sen puolustajan, armeijan, “kapitalistisen valtion vahtikoiran” kanssa.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa antimilitaristit ja Toinen interna-tionaali kannattivat yleislakkoa imperialistiseksi luonnehtimansa sodan estämiseksi. Mutta sodan puhjettua nationalismi osoittautui luokkaus-kollisuutta vahvemmaksi aatteelliseksi voimaksi. Antimilitarismin läpi-murto tapahtui vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen erityisesti Saksassa, jossa 1919 syntyi Nie Wieder Krieg-luke (Ei koskaan enää sotaa!). Tanskassa perustettiin samanniminen Aldrig Mere Krig (AMK). Vuosina 1950-5 1 niinikään Saksassa syntyi Ohne mich- liike (En tule mukaan). Saksalainen historioitsija Guido Grünewald on huo-mauttanut näiden liikkeiden hankkineen pääasiallisen kannatuksensa yhteiskunnan “porvarillisista” piireistä. Ne olivat antimilitaristisin vaati-muksin esiintyviä pasifistisia liikkeitä mutta onnistuivat toisinaan hit-toutumaan myös perinteistä tasavaltaista hallitusmuotoa kannattavien poliittisten ryhmien kanssa.

Useimmissa teollistuneissa maissa ydinaseiden vastustuksesta tuli l950-luvulla ja 1960-luvun alussa keskeinen rauhanliikkeen voimateki-jä. Pääasiallinen syy tämän suuntauksen syntyyn saattoi olla se, etteivät

pasifismi ja antimilitarismi aikanaan kyenneet ehkäisernään toisen maailmansodan syttymistä. Tätä väitettä käytettiin usein pasifistisia ja antimilitaristisia liikkeitä vastaan. Liikkeiden väitettiin jopa kuuluvan sotasyyllisiin. Ne onnistuivat pitämään Ranskan ja Englannin Münche-nm neuvottelupöydässä natsi-Saksan kanssa samaan aikaan kun Tshekkoslovakia miehitettiin ja ne riisuivat esimerkiksi Englannin aseita tasoittaen näin tietä natsi-Saksalle. Väite on kyseenalainen, sillä brittien “myöntyväisyyspolitiikalla” oli ornat taloudelliset motiivinsa. Mutta pa-sifismin ja antimilitarismin uskottavuutta väitteet nakersivat.

Ydinaseiden vastainen liike — “atomipasifismi” — vastustaa ydinase-varustelua ja ydinkokeita. Sillä on ollut kaksi laajenturnisvaihetta. En-simmäinen vaihe käynnistyi 1950-luvulla, jolloin Saksaan ja Englantiin sijoitettiin ydinaseita ja useimmat ydinkokeet tehtiin ilrnakehässä. Cam-paign for Nuclear Disarmament (CND) Englannissa, amerikkalainen Sane sekä Göttingenin julistus ja Kampf dem Atomtod-järjestö Saksassa juontavat juurensa tuolta ajalta. Liikkeen toinen vaihe oli 80-luvulla Ei ydinaseille -ryhmien (NtA) syntyessä Tanskaan ja Norjaan. Hollannin liikkeestä tuli erityisen vahva. NATO:n upseerit pelkäsivät “hollannin-viruksen” leviävän ja jopa estävän kokonaan uusien ydinaseiden sijoit-tamisen Eurooppaan.

Rauhanliikkeen eri volmavirrat ovat edenneet limittäin ja toisiinsa sulautuen. Kaikkien virtausten vaikutuksia on havaittavissa tämän päi-vän rauhanliikkeessä. Kansainvälisellä rauhantoimistolla IPB:llä, joka perustettiin liberaalin pasifistisen perinteen piirissä, on nykyisin jäseni-nään kaikkia suuntauksia edustavia järjestöjä: pasifistisia, antimili-taristisia, feministisiä, radikaaleja väkivallattomia ryhmiä, ydinase-pasifistisia, Yhdistyneisiin Kansakuntiin suuntautuneita, sosialistisia, “porvarillisia”, ammatillisia ja uskonnollisia ryhmiä sekä ryhmiä, jotka toimivat yhdistelmien ihmisoikeudet ja rauha, kehitys ja rauha sekä ympäristö ja rauha -parissa.





1860 1880 1900 1920 1945 1970 1990


Maailman rauhanijikkeen nousu-ja laskukaudet

Rauhanljjkkeen voima on kasvanut aaltoina, mikä on vähittäin lisännyt sen voimaa: ihmisiä, ajatuksi«, varallisuutta ja kokemusta. Diagramma kuvaa liikkeen jäsenmäärän ja resurssien muutoksia. (Lähde: Nigel Young: Why Peace Move-ments Fail Fingerin kirjassa Les 10 bonnes raisons ... CND.n, SFSF:n, WILPF:n ja IPB:n oma arvio taloudellisesta ja jäsenmäärän kehityksestä)

2. Kuinka järjestäytynyt rauhanliike syntyi

Paikallisia rauhanyhdistyksiä alkoi syntyä Napoleonin sotien päätyttyä. Sotia oli käyty kaikkiaan 25 vuotta. Kun ne vuonna 1815 lopullisesti päättyivät, niiden arvioitiin vaatineen 2100000 kuolonuhria. Rauhanyh-distykset kuuluivat poliittisia uudistuksia ajavaan laajaan liberaaliin yhteiskunnalliseen liikkeeseen, joka tavoitteli orjuuden lakkauttamista, ihmisoikeuksien kunnioittamista, sosiaalisia uudistuksia, vapaakauppaa ja sodankäynnin lopettamista. Tyypillisiä esimerkkejä uusista järjestöistä ovat vuonna 1815 New Yorkissa perustettu American Peace Society ja kveekarien aloitteesta 1816 perustettu The Society for the Promotion of Permanent and Universal Peace, joka tunnetaan paremmin Lontoon rauhanyhdistyksen nimellä (Peace Society). Ensimmäisten rauhanyh-distysten eettinen pasifismi sai tukea Ranskassa esitetyistä ajatuksista, joissa kansainvälinen laki nähtiin vaihtoehtona sodille ja järkevänä kan-sainvälisten ristiriitojen ratkaisukeinona.

Liike kasvoi asteittain. Ensimmäinen koko maanosan laajuinen Eu-roopan rauhanyhdistys perustettiin Genevessä vuonna 1830. Lontoon rauhanyhdistyksestä versoi paikallisryhmien verkko ja sen jäsenmäärä kasvoi nopeasti vaikkakin ainoastaan keskiluokan parissa.



Pasifistiset rauhanjärjestöt alkoivat järjestää rauhankongresseja edis-tääkseen liikkeen kehitystä ja luodakseen periaatteet, joista rauhanliike voisi kehittää kansainvälisen ohjelman. Kongressien toinen tavoite oli pasifismin vakiinnuttaminen omana aatesuuntanaan sosialismin ja libe-ralismin rinnalle.

Ensimmäinen, Lontoossa 1843 järjestetty kongressi oli lähinnä britti-läisamerikkalainen hanke. Seuraavat kongressit kokosivat yhä enem-män ulkomaalaisia edustajia, mutta brittien ja amerikkalaisten yhdistyk-set olivat pitkään liikkeen ydin. Maailman rauhankongresseja järjestet-tiin Brysselissä 1848, Pariisissa 1849, Frankfurtissa 1850, Lontoossa 1851, Manchesterissa 1852 ja Edinburghissa 1853. Niihin kokoontuivat intellektuellit, liikemiehet, juristit, eri kirkkojen jäsenet ja valtiomiehet. Pariisin konferessi, jonka puheenjohtajana toimi ranskalainen kirjailija Victor Hugo, hyväksyi päätöslauselman jota voidaan pitää kan-sainvälisen rauhanliikkeen ensimmäisenä varsinaisena ohjelmana:

“Koska vain rauha voi taata kansakuntien moraaliset ja aineelliset edut, hallitusten velvollisuutena on saattaa kaikki niiden väliset ristirii-dat sovintoneuvostojen käsittelyyn ja noudatettava niiden valitsemieñ tuomarien päätöksiä”.

Asevoimien määrää tuli vähentää tasapuolisesti “yleisin ja samanaikai-sin toimin sekä kansakuntien rasituksen huojentamiseksi että kansojen välisen jatkuvan pelon ja epäluulon syiden poistamiseksi.”

Kongressin osanottajat kehottivat ihmisiä työhön nuorisokasvatuksen uudistamiseksi ja ennakkoluulojen ja vihan poiskitkemiseksi.

Sodat eivät suinkaan päättyneet Napoleoniin. Vuonna 1854 puhkesi Krimin sota, joka vaati 785 000 ihmishenkeä. Amerikan sisällissodan alettua 1861 yhdistykset joutuivat ensi kerran vastakkain pasifismin klassisen dilemman kanssa. American Peace Society katsoi orjuuden edustavan sotaa suurempaa pahaa ja tuki Pohjoisvaltioiden sotaponnis-tuksia. Lontoon rauhanyhdistys puolestaan vastusti väkivallan käyttöä kaikissa olosuhteissa.

Erimielisyydet tulivat julki kansainvälisellä tasolla, kun 1867 perustet-tiin kaksi uutta kansainvälistä järjestöä. Kansainvälinen rauhanliitto (International League for Peace) syntyi Pariisin kongressissa tuoko-kuussa. Kansainvälinen rauhan ja vapauden liitto (International League for Peace and Freedom) muodostetti in eräässä tapaamisessa Genevessä syyskuussa. Sen perustajia olivat Victor Hugo ja italialainen vapaus-taistelija Giuseppe Garibaldi. Kansainvälinen rauhanliitto oli uskonnol-lisissa ja poliittisissa kysymyksissä puolueeton, kun taas Rauhan ja vapauden liitto oli radikaalimpi. Se halusi korvata monarkian tasaval-talaisefla hallitusmuodolla, vastusti uskonnollista väkivaltaa ja






Itävallan Ystävien yhdistys, Wien.

Alfred Nobelin jäsenkortti vuodelta 1895, jolla hän lahjoittaa yhdistykselle 500 frangia. Ruotsalainen Nobel asui Pariisissa ja oli Bertha von Suttnerin henkilökohtainen ystä va. Nobeltuki tämän perustamaa Itä vallan rauhanyhdislystä runsaskätisesti.

YK:n arkisto, Geneve




“paavillisuutta”ja kannatti demokratiaa. Garibaldi tahtoi vallankumous-ta ja ranskalaisten sosialistien ryhmä puolestaan puhui kapitalismin sorrosta. Tästä syntyi häly ja julkisuudessa kuultiin kitkeriä huomautuk-sia pasifistien sisäisistä kiistoista. Kansainvälinen rauhanliitto pelkäsi leimautuvansa kielteisesti ja muutti nimensä Rauhanystävien seuraksi (Society of Friends of Peace, Société des Amis de la Paix). Liitto yritti rauhan nimessä vaientaa brittien Ranskan uutta diktaattoria Ludwig Napoleonia vastaan esittämää kritiikkiä kun taas maanpaossa elävä Victor Hugo toivoi, että Ranskassa puhkeaisi vallankumous ja maasta tulisi tasavalta.

Tuolloin ilmenneet erimielisyydet ovat pysyneet rauhanliikkeen lo-puttoman keskustelun aiheina: tuleeko valtion aseistaa itsensä “puolustautuakseen” toista valtiota, vallankumousta, suurempaa pahaa tms. vastaan? Entä onko väkivallankäyttö valtiota tai suurempaa pahaa -vastaan sorrettujen tai muiden ryhmien kannalta oikea tai hyvä strate-gia?

Vuosi 1889 oli rauhanliikkeen kehityksessä tärkeä. Ranskalainen par-lamentaarikko Frédéric Passy perusti ranskalaisten ja brittiparlamentaa-rikkojen kanssa Parlamenttien välisen liiton (Inter-Parliamentary Union IPU). Passy toimi puheenjohtajana myös Pariisin rauhankongressissa 1889, joka oli laajin sitten vuoden 1853 kokouksen. Pariisin kongressi aloitti yleismaailmallisten rauhankongressien sarjan. Rauhanyhdistyk-set päättivät yhdistyä Rauhanyhdistysten kansainväliseksi liitoksi (Inter-national Union of Peace Societies).

Muita kansainvälisesti aktiivisia liikkeen perustajia olivat englantilai-nen Hodgson Pratt, Christopher von Egidy Saksasta, Ehe Ducommun ja Albert Gobat Sveitsistä, paronitar Bertha von Suttner Itävahlasta, Ernesto Teodoro Moneta Italiasta, Fredrik Bajer Tanskasta, Henri La Fontaine Belgiasta, Care! Asser Hollannista, Klas P. Arnoldsson Ruot-sista ja Christian Lange Norjasta.


3. Yleismaailmalliset rauhankongressit: Pysyvän kansainvälisen rauhantoimiston synty

Toinen yleismaailmallinen rauhankongressi pidettiin Lontoossa 1890. Tarvittiin pysyvää elintä järjestämään kongresseja ja edustamaan liikettä kansainvälisesti. Tanskalainen Frederik Bajer esitti Lontoon kongres-sissa ensimmäisenä erityisen rauhantoimiston pçrustamista. Kongressi nimitti komitean laatimaan yksityiskohtaisen esityksen asiasta.

Kolmas yleismaailmallinen rauhankongressi päätti perustaa Roomas-sa heinäkuussa 1891 “Pysyvän kansainvälisen rauhantoimiston” (Per-manent International Peace Bureau) Rauhanyhdistysten liiton kan-sainväliseksi toimeenpanevaksi elimeksi. IPB:n muodollinen perustami-nen tapahtui joulukuun 1. päivänä 1891 Bernissä, Sveitsissä. Säännöt hyväksyttiin ja järjestön neuvosto valittiin neljännessä yleisessä rauhan-kongressissa Bernissä 22.-27. elokuuta 1892. Fredrik Bajerista tuli toi-miston ensimmäinen puheenjohtaja.

IPB oli ainutlaatuinen yritys koko rauhanliikkeen kannalta. Radikaalit yhtä hyvin kuin liberaalit ja konservatiiviset ainekset liittyivät nyt samaan järjestöön. Kahden rauhan- (ja vapauden-) liiton perustajat liittyivät IPB:n jäseniksi, samoin pasifistit ja antimilitaristit. Liberaali pasifismi säilyi rauhanliikkeen ja IPB:n ohjelman ytimenä, mutta asiaa koskeva yleiskeskustelu jatkui.

Neljäs yleismaailmallinen rauhankongressi kehoitti Euroopan valtioi-ta kutsumaan koolle konferenssin sopimaan monenkeskisestä, tasapuo-lisesta ja samanaikaisesta aseriisunnasta. IPB aloitti vaatimattomasti työnsä ryhtymällä julkaisemaan lehteä Correspondence Autographiée, jonka levikki oli noin sata kappaletta.

IPB olI nyt vastuussa yleismaailmallisten rauhankongressien järjestä-misestä. Seuraavat niistä pidettiin Chicagossa 1893, Antwerpenissa 1894 ja Budapestissa 1896. Pian joka toinen kuukausi ilmestyvä bulletiini korvasi IPB:n lehden ja alkoi ilmestyä 3 000 kappaleen painoksena. IPB:n jäsenmäärä kasvoi nopeasti. Vuonna 1895 IPB:hen kuului 65 rauhanyhdistystä 12 maasta. Vuonna 1897 yhdistyksiä oli 88 kaikkiaan 14 maassa.

Seitsemäs yleismaailmallinen rauhankongressi laati Budapestissa syys-kuussa 1896 tavoiteasiakirjan kansainväliselle laille. Sen yleisperiaatteet olivat:

1. Kansakuntien välisiä suhteita koskevat samat oikeudelliset ja

moraaliset periaatteet kuin yksilöidenkin välisiä suhteita

2. Millään kansakunnalla ei ole tuomiovaltaa omassa asiassaan

3. Mikään kansakunta ei voi julistaa sotaa toiselle

4. Kaikki kansakuntien väliset kiistat tulee ratkaista oikeudellisin

menettelytavoin

5. Kunkin kansakunnan itsemääräämisoikeus on kiistaton

6. Ei ole olemassa oikeutta suorittaa valloituksia

7. Kansakunnilla on oikeus lailliseen itsepuolustukseen

8. Kansakunnilla on luovuttamaton oikeus hallita itseään

9. Kaikkia kansakuntia sitoo keskinäinen yhteisvastuu.

Vuonna 1898 IPB vetosi kaikkiin kansoihin sovittelun aikaansaami-seksi espanjalais-amerikkalaisessa sodassa. Seuraavina vuosina IPB esit-ti vetoomukset armenialaisten, buurien ja suomalaisten asiassa. Se vaati vihamielisyyksien lopettamista ja sovittelua Argentiinan ja Chilen sekä Kiinan ja Japanin välisessä kiistassa, Venäjän-Japanin sodassa sekä Balkanin sodassa.



Aseet pois-valssi, tsaari tenorina,. sanat ja sävel Bertha von Suttner. “Ääni on kaunis, muttei yllä orkesterin puuhun tasalle.” (Abiustungs-Bilder-Buch, Berliini 1899)


Vuosi 1899: ensimmäinen kansainvälinen rauhankonferenssi

Useita vuosia pasifistit, muiden muassa Bertha von Suttner, yrittivät painostaa hallituksia, toisin sanoen kuninkaita, kuningattaria, keisareita ja tsaaria kutsumaan koolle erityisen kansainvälisen rauhankon-ferenssin. Von Suttner kirjoitti 1895 kirjan Schach der Qual, jossa hän kuvaili ajateltua konferenssia:

“Konferenssi kutsuttiin koolle Euroopan mahtavimpiin kuuluvan hallitsijan aloitteesta kun kaikkien muiden hallitusten kanssa oli päästy asiasta sopimukseen. Joitain poikkeuksia lukuunottamatta kaikki valtiot, suuret ja pienet, ilmaisivat myötämielisyytensä asi-alle ja osallistuivat siihen”.

Von Suttner lähetti kirjansa Venäjän tsaari Nikolai 11:11e. Toinen pasifisti, venäläinen kirjailija Johann Bloch oli tehnyt tsaariin syvän vaikutuksen 1892 kirjoittamallaan teoksella “Tulevaisuuden sota”. Bloch väitti, että uusi teknologia, muun muassa Alfred Nobelin kehittä-mä uusi räjähde, oli luonut tilanteen joka vaati kansainvälistä yhteisymmärrystä. Erityisesti taloudelliset tekijät sanelivat sen, ettei kumpikaan osapuoli voisi enää voittaa mitään sotaa. Nikolai II analysoi Blochin kuusiosaista teosta perusteellisesti ja kävi kirjailijan kanssa tuntikausia kestäneen keskustelun.

Nikolai II julkaisi 24. elokuuta 1898 rauhanmanifestinsa, jossa hän vetosi kansainvälisen konferenssin koollekutsumisen puolesta: “Kansa!-linen kulttuuri, taloudellinen kehitys ja inhimillisten arvojen uudis-taminen ovat vaikeutuneet ja vääristyneet”, hän kirjoitti. Tsaari katsoi, että hänen velvollisuutensa oli “pysäyttää loputon asevarustelu ja etsiä keinoja torjua paha, joka uhkaa koko maailmaa”.

Sanomalehdistö suhtautui manifestiin kielteisesti. Itävaltalainen Lin-zer Montagspost kirjoitti: “Vain uneksiva kosmopoliitti” voi ottaa mani-festin vakavasti, sillä se “edustaa perislaavilaista juonittelua, jolla on laaja-alaiset salatut tavoitteet”. Tsaari itse on “karhu lampaan vaatteis-sa”. Itse asiassa Itävalta suunnitteli juuri asevoimiensa modernisointia, jonka teknologisesti takapajuinen Venäjä halusi pysäyttää tai edes hi-dastaa sen etenemistä. Myös sosialidemokraatit asennoituivat epäillen manifestiin ja tsaariin itseensä jopa vihamielisesti. Dipiomaattipiirit ar-velivat, että manifestin tavoite oli houkutella suurvallat keskeyttämään varustautumisensa, kunnes Venäjä olisi saanut valmiiksi Siperian radan ja hankkinut joitakin uusia lainoja, minkä jälkeen se olisi ollut sotilaal-lisesti voimakkaampi. Tsaari tuskin toimikaan rauhanomaisella tavalla esimerkiksi Suomen politiikassaan. Euroopan hallitukset eivät osoit-taneet vastauksissaan innostusta tsaarin manifestia kohtaan. Venäläi-sessä kielenkäytössä sana “aseidenriisunta” muuttui “asevarustelun jää-dyttämiseksi”.

Lokakuussa 1898 von Suttner tapasi Venäjän ulkoministerin ja esitti Venäjän rauhanyhdistyksen perustamista. Ulkoministeri arveli, että asi-aa olisi ensin syytä tiedustella tsaarilta. Rauhanyhdistyksen muodosta-minen ei olisi toivottavaa eikä välttämätöntäkään, koska “tsaari ja hänen hallituksensa nyt itse johtavat liikettä”. Kirja Die Waffen Nieder (Aseet pois!), joka oli tehnyt von Suttnerin kuuluisaksi ilmestyessään 1888, kiellettiin Venäjällä.

Venäjä lievensi vuoden 1899 konferenssia varten laatimassaan ohje!-maesityksessä alkuperäistä manifestiaan. Se esitti nyt tiettyjen räjähtei-den kieltämistä ja sodan “inhimiilistämistä”.

Kutsu rauhankonferenssiin tuli lopulta Hollannista. Kiistat alkoivat kun Italia vastusti paavin lähettilään osallistumista ja Englanti torjui vastoin Hollannin kantaa kahden Etelä-Afrikan valtion, Transvaalin ja Oranjen vapaavaltiolden kutsumisen. Amerikan manterelta osallistuivat, vain Yhdysvallat ja Meksiko. Saksan valtuuskunta koostui pasifismin vakaumuksellisista vastustajista.

IPB:n jäsenet ryhtyivät painostamaan Haagin konferenssiin osallistu-vien maiden hallituksia ja niiden edustajia. Englannista järjestettiin “rauhan ristiretki”, johon kuului tapaamisia Euroopan pääkaupungeissa. Eleanore Selenka, müncheniläisen professorin vaimo, keräsi ympäri maailmaa miljoona allekirjoitusta konferenssin tueksi.

Aloitteentekijän kunniaksi konfrenssi avattiin Nikolai 11:n syntymä-päivänä 18. toukokuuta 1899. Se jatkui aina kesäkuun 29. päivään saakka. Euroopan maiden ohella siihen osallistuivat USA, Meksiko, Kiina, Japani ja Siam. Kongressi työskenteli kolmessa komissiossa, jotka käsittelivät aseistarjjsuntaa, sodan oikeussääntöjä ja kansainvälisten ris-tiriitojen sovittelua välitystuomiomenettelyllä.

Aseistariisuntakomission työ epäonnistui. Venäjän ehdotus varuste-lun jäädyttämisestä yhdeksi vuodeksi torjuttiin. Toinen komissio sen sijaan onnistui kieltämään dum-dum-luodit, kaasusodankäynninja ilma-laivojen käytön pommituksissa viiden vuoden ajaksi. Lentokonetta ei ollut vielä tuolloin keksitty. Kieltoa ei enää uusittu, kun lentokoneiden käyttöönotto teki pommituslennot sotilaallisesti mielekkäiksi. Myös kol-mas komissio sai jotain uutta aikaan: kansainvälisten ristiriitojen rau-hanomaisen sovittelun perussopimuksen (Haagin välitysoikeus).

Vuosi Haagin konferenssin jälkeen, vuonna 1900, IPB palkittiin Pani-Sin maailmannäyttelyn Grand Prix-palkinnolla rauhantyöstä. Yhdeksäs yleismaailmallinen rauhankongressi kutsuttiin tuolloin koolle Pariisiin.



Bertha von Suttner, IPB:n varapresidentti, jolle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto 1905.

Seuraavana vuonna Frédéric Passy, IPB:n neuvoston jäsen, palkittiin yhdessä Henry Dunantin, Punaisen Ristin perustajan kanssa ensimmäi-sellä Nobelin rauhanpalkinnolla. Vuonna 1902 IPB:n pääsihteeri Ehe Ducommun palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla yhdessä myöhemmän seuraajansa, IPB:n neuvoston jäsenen Albert Gobatin kanssa. Bertha von Suttner, IPB:n varapuheenjohtaja sai Nobelin rauhanpalkinnon

1905.

Toinen Haagin konferenssi pidettiin 1907. Sen painopiste asetettiin sodankäynnin “humanitaarisiin sääntöihin”. Konferenssissa hyväksyttiin sopimus, jonka mukaan valtion oikeus valita vihollisen vahingoittami-seen käytettäviä keinoja ei ole rajoittamaton. Konferenssi kielsi “tarpee-tonta kärsimystä” aiheuttavat aseet, ammukset ja erityisesti myrkkyjen käytön, “petolliset” sodankäyntitavat ja antautuneen vihollisen surmaa-misen tai haavoittamisen.

Mutta ‘tarpeettoman asevarustelun” vähentämisestä ei sopimuksia saatu aikaan. Esitetyt suunnitelmat kolmatta Haagin konferenssia var-ten hylättiin ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen kärjistyneen vas-takkainasettelun vuoksi.


Yritykset lähestyä työväenliikettä

Kansainvälinen rauhantoimisto IPB yritti jo historiansa alkuvaiheessa sopia yhteistyöstä työväenliikkeen kanssa. Alkuaikojen rau-bankongreSseiSSa oli julistettu “osuustoiminnallisten yhdistysten olevan yksi parhaista teistä rauhaan”. Vuonna 1892 Bernin yleismaailmallinen rauhankongressi päätti kutsua työväenjärjestöt rauhankongresseihin ta-savertaisina osanottajina. Aluksi vastaus oli hyvin kielteinen. Belgian työväenjärjestöt vastasivat kutsuun viittamalla Toisen internationaalin päätöksiin vuodelta 1891. Niissä katsottiin, että ponnistelut rauhan saavuttamiseksi ovat hyödyttömiä, ellei sodan taloudellisia syitä ensin poisteta luomalla sosialistinen yhteiskunta. Toinen internationaali pro-pagoi Zürichin kongressissaan 1893 luokkataistelua kansojen välisen rauhan saavuttamisen ainoana tienä.

Kanta kuitenkin muuttui. Kolme vuotta myöhemmin Lontoossa Toi-nen internationaali vaati erityisen kansainvälisen tuomioistuimen perus-tamista, jotta ristiriidat voitaisiin ratkaista rauhanomaisesti. Toisaalta monet liberaalit ja konservatiiviset pasifistit suhtautuivat työväenliik-keeseen epäluuloisesti. Bertha von Suttner kirjoitti 1892, että rauhan-työn pasifistinen ohjelma tuli toteuttaa ennen laajoja yhteiskunnallisia uudistuksia. IPB:n puheenjohtaja Bajerilla oli erilainen näkemys, mutta von Suttnerin kanta sai enemmän suosiota rauhanyhdistyksen piirissä erityisesti Itävallassa ja Saksassa.

Useat IPB:n neuvoston jäsenet panostivat lujasti lähentymiseen työ-väenliikkeen kanssa sekä rauhanliikkeen ohjelman että rauhanyhdistys-ten ja ammattijärjestöjen ihmisten henkilösuhteiden tasolla. Toiminta aseistariisunnan puolesta, kansainvälinen sovittelu ja nuorison kasvatus antimilitarismiin tulivat työväenliikkeen ja pasifistien yhteisiksi nimittä-jiksi. Erityisesti Englannissa ja Ranskassa rauhanyhdistykset ponnistehi-vat saadakseen yhteyden työväenliikkeeseen. IPB alkoi analysoida so-dan taloudellisia syitä.

Ensimmäinen todellinen läpimurto tapahtui 1902 Kansainvälisen osuustoimintaliiton kokouksessa Manchesterissa, jossa 18 maan edusta-jat hyväksyivät yksimielisesti kannanoton, jolla tervehdittiin vuoden 1902 Monacon rauhankongressin tuloksia ja luotiin muodolliset suhteet IPB:hen. Brittiläjset Sosialidemokraattinen liitto, Riippumaton työvä-enpuolue, Ammattiliittojen yleinen federaatio ja Lontoon ammattiyh-distysneuvosto laativat IPB:tä tukevia kannanottoja. Metropolitan Ra-dical Federation ja Cooperative Union liittyivät IPB:hen. Monet rans-kalaiset opettajaliitot, pienet ammattiliitot ja koulut liittyivät IPB:hen. Belgian Sosialistipuolue, joka piti kiinni joistakin omista antimihitaristi-

sista icannanotolstaan, asettui kannattamaan eräitä pasifistisia näkemyk-siä ja lähetti paikallisjärjestöilleen jopa kiertokirjeen, jossa se rohkaisi niitä yhteistyöhön rauhanliikkeen kanssa. Sen tuloksena myös jotkut Belgian ammattiliitot liittyivät IPB:hen. Sveitsin Sosialidemokraattinen puolue ja Grütliverein -yhdistys liittyivät IPB:hen.

IPB teki selväksi, että vallitsevaa parempi sosiaalinen järjestelmä oli yksi kansainvälisen rauhan ehto. Mutta lähentymisellä oli rajansa. Toi-misto julisti myös, että kapitalistisen järjestelmän kaatuminen ei välttä-mättä merkitsisi sotien päättymistä. Myös proletariaatin voiton jälkeen tulisi olemaan rikkaita ja köyhiä maita ja taloudellisia syitä sodalle yhtä hyvin kuin rodullisia ja uskonnollisia eroavaisuuksia. Oli välttämätöntä luoda kansainvälinen oikeusjärjestelmä, jotta oikeus voittaisi voiman-käytön.

IPB:n tutkimuskomissio laati seuraavan ohjelman:

— Sodat estävät sosiaaliset uudistukset ja teollisen kehityksen

— Määrätietoiset toimet ovat tarpeen yhä kasvavien varustelu-menojen supistamiseksi

— Siirtomaapolitiikkaa itsekkäistä syistä harjoittavia kapitalis-tiyhtymiä on vastustettava

— Kansainvälisiä suhteita on parannettava

— Kansainvälisten riitojen sovittelua ja Haagin tuomioistuinta on

tuettava ja kehitettävä

— Vakinaiset armeijat tulisi muuttaa miliisiorganisaatioiksi.



Rauhanliikkeiden sisäiset taistelut olivat pilalehtien suosikkiaiheita. Piirros huhti-kuun 1899 Nya Nisse-lehdestä otsikollaAutuaita ovat rauhantekijät. Piirros kuvaa Tukholman rauhanyhdistyksen kokousta,, jossa kiisteltiin tsaarin harjoittamasta Suomen venäläistämispolitiikasta.


Sotien välisenä aikana ja aina 1980-luvun lopulle saakka IPB:n ja työvä-enliikkeen muodolliset suhteet pysyivät vähemmän kiinteinä. ILCOP:n muodossa tapahtuneen uudelleenjärjestäytymisen aikana toisen maail-mansodan jälkeen IPB:n jäsenistö koostui yksinomaan rauhanjärjestöis-tä. 1980-luvulla työväenjärjestöjen kiinnostus rauhankysymykseen ja vastaavasti rauhanliikkeen kiinnostus työväenliikkeen kohtaamiseen kasvoivat. END-konventioissa on ollut laaja ay-edustus (kts. lukua 6.) Ensimmäiset työväenjärjestöt liittyivät sodanj älkeiseen IPB:ben vuosina 1986 ja 1987 (Bermudan teollisuustyöntekijöiden liitto, Berunda Indust-rial Union sekä Kansainvälinen elintarviketyöläisten liitto IUF). Vuon-na 1988 järjestöön liittyivät Australian opettajien federaatio ja Yhdisty-nyt metallityöläisten liitto. Vuonna 1990 järjestöön liittyi Ison-Britanni-an Palomiesliitto.


Liikekannallepano sodan lähestyessä — ja tunnustus rauhantyön merkitykselle

Vuonna 1905 IPB:n jäsenmäärä oli kasvanut 132 rauhanyhdistykseen 26 maassa. Niitä oli Saksassa, Itävallassa, Belgiassa, Tanskassa, Espanjassa, Ranskassa, Englannissa, Unkarissa, Italiassa, Norjassa, Hollannissa, Portugalissa, Romaniassa, Venäjällä, Ruotsissa, Sveitsissä, Yhdysval-loissa, Argentiinassa, Chilessä, Boliviassa, Uruguaissa, Brasiliassa, Ka-nadassa, Egyptissä, Persiassa ja Japanissa.

Kuudestoista yleismaailmallinen rauhankongressi esitti vuonna 1907, että edes jonkin valtion tulisi uskaltautua ottamaan askel kohti aseista-riisuntaa yksipuolisella päätöksellä, jolloin muiden kansakuntien olisi helpompi seurata perässä.

Ernesto Moneta, IPB:n neuvoston jäsen, palkittiin Nobelin rauhan-palkinnolla. Seuraavana vuonna Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin Fredrik Bajerille, IPB:n ensimmäiselle puheenjohtajalle. Hän jakoi pal-kinnon Ruotsin Rauhan- ja sovinnonlijton (Svenska Freds- och Skilje-domsföreningen eli SFSF tai Svenska Freds) perustajan Klas P. Ar-noldssonjn kanssa.

Kahdeksastoista yleismaailmallinen rauhankongressi pidettiin Ruot-sin valtiopäivätalossa toukokuussa 1910. Nobelin rauhanpalkinto oli tuona vuonna myönnetty IPB:lle itselleen. Alfred Herman Fried, neuvoston jäsen, sai oman Nobelinsa vuonna 1911.

Rauhanljjkkeestä tuli vaikuttava kansanliike. Samaan aikaan Euroo-pan suurvallat muodostivat hyökkäyshenkisiä sotilasliittoja ja asevarus-telu sai suunnattomat mittasuhteet. Liittojen tavoitteena olivat useim-miten aluevalloitukset. Käytännöllisesti katsoen jokaisella kansakunnal-la oli aluevaatimuksia naapurimaille. Suurvallat haalivat merentakaisia siirtomaita ja kilpailivat niiden hallinnasta. Ne lujittivat myös laivasto-jaan.

Suurvaltojen armeijoidenja merivoimien miesvahvuus (tuhatta miestä)

1880 1890 1900 1910 1914

Venäjä 791 677 1162 1 285 1 352

Ranska 543 542 715 769 910

Saksa 426 504 524 694 891

Iso-Britannia 367 420 624 521 532

Itävalta-Unkari 246 346 385 425 444

Italia 216 284 255 322 345

Japani 71 84 234 271 306

USA 34 39 96 127 164

Suurvaltojen sotalaivastot (tuhatta tonnia)

1880 1890 1900 1910 1914

Iso-Britannia 650 679 1 065 2 174 2714

Ranska 217 319 499 725 900

Venäjä 200 180 383 401 679

USA 169 240 333 824 985

Italia 100 242 245 327 498

Saksa 88 190 285 964 1 305

Itävalta-Unkari 60 66 87 210 372

Japani 15 41 187 496 700

Lähde: Kennedy, The Rise and Fall of the Great Powers


Nationalismi vastaan pasifismi: yritykset torjua katastrofi

Euroopan yhä uhkaavamman asevarustelukierteen edetessä IPB yritti saada sovinnon Ranskan ja Saksan välille. Saksalainen parlamentaarik-ko Ludwig Frank teki aloitteen. Saksan parlamentti oli pidentämässä asevelvollisuusaikaa ja Frank halusi kaataa lakiesityksen esittämällä vaihtoehdoksi neuvotteluja Ranskan kanssa. IPB:tä pyydettiin järjestä-mään Saksan ja Ranskan välinen parlamentaarikkokonferenssi. Kireäs-sä poliittisessa ilmapiirissä suoritus oli vaikea. Monet kansanedustajat

kieltäYtYivät osallistumasta tapaamiseen lainkaan. Saksalaiset parla-mentaarikot jopa uhkailivat edustajatovereitaan estääkseen näiden osallistumisen. Toukokuussa 1913 Bernissä, Sveitsissä, 39 saksalaista kansanedustajaa tapasi 190 Ranskan kansalliskokouksen jäsentä ja 25 senaattoria. Saksan edustajat olivat 11 henkilöä lukuunottamatta sosiali-demokraatteja.

IPB:n pääsihteeri Gobat asetti konferenssin tavoitteeksi päästä yksi-mielisyyteen aserajoitusten välttämättömyydestä, tehdä ehdotus kon-fliktien rauhanomaisista ratkaisukeinoista sekä muodostaa ranskalais-saksalainen yhteiskomissio maiden keskinäisten suhteiden paran-tamiseksi. Kaikki Gobatin tavoitteet saavutettiin. Mutta maailman-tapahtumat estivät jo seuraavaksi vuodeksi suunnitellun toisen ranska-lais-saksalaisen konferenssin järjestämisen.

Vuoden 1913 yleismaailmallinen rauhankongressi pidettiin Haagissa.

Kongressiedustajat kokoontuivat ensimmäisinä juuri valmistuneeseen

Haagin rauhanpalatsiin, josta oli tuleva Kansainvälisen sovintotuomiois-tuimen päämaja (International Court of Arbitration). Vuoden 1914

kongressi aiottiin pitää Wienissä. “Suursota” — ensimmäinen maailmansota — lopetti kongressin valmistelut heinäkuussa 1914.

Itävallan arkkiherttua Franz Ferdinand murhattiin Sarajevossa 28. kesäkuuta 1914. Itävallan hallitus esitti Serbialle uhkavaatimuksen, jol-loin Venäjä käynnisti liikekannallepanon Serbian puolustamiseksi. Sak-sa julisti Venäjälle sodan 1. elokuuta ja hyökkäsi Ranskaan puolueetto-man Belgian kautta. Venäjä ja Englanti liittyivät sotaan.

IPB:n neuvosto koostui pääasiassa sotaa keskenään käyvien maiden kansalaisista. Poliittinen toiminta vaikeutui. Kiista hajotti neuvoston niihin, jotka edellyttivät vihamielisyyksien välitöntä lopettamista ja nii-hin, jotka halusivat erityistuomiota Belgian ja Luxemburgin puolueetto-muutta loukanneelle Saksalle. IPB esitti vastalauseensa sodan puhkea-misesta ja kansainvälisen lain loukkauksista. Samoin se uudisti vaatim-uksensa valtioiden yhteisen järjestön ja erityisesti kansainvälisen tuomioistuimen muodostamisesta. IPB pidättyi kaikesta muusta poliit-tisesta toiminnasta sodan ajaksi. Sen sijaan se alkoi sodan alussa järjestää sotavankien huoltotoimintaa. Huolto-organisaatio lähetti vuoden 1919 loppuun mennessä yli 800 000 kirjettä ja korttia sodassa kadonneiden henkilöiden löytämiseksi.


4. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen rauhanjärjestäjen määrä moninkertaistuu

Maailmansodan jälkeen yksi IPB:n ohjelman vaatimuksista kantoi he-delmää: Kansainliitto perustettiin. Mutta Kansainliitolla oli monia puut-teita, jotka 20 vuotta myöhemmin johtivat sen hajoamiseen ja lopetta-miseen. J0 elokuussa 1919 IPB:n neuvosto kokoontui Bernissä vaatien Kansainliiton peruskirjan tarkistamista:

“Sääntöjen johdannossa on ilmaistava periaatteet,joihin Kansain-liitto tulee nojaamaan; yleisen kansainvälisen lainsäädännön kehittäminen; sodan ehdoton tuomitseminen; tiukat velvoitteet kansainvälisten kiistojen rauhanomaiseksi ja oikeudelliseksi ratkaisemiseksi; kaikilla kansakunnilla on oltava oikeus liittyä Kansainliittoon ainoana ehtona mukautuminen peruskirjan mää-räyksiin, joiden tulee olla samat kaikille jäsenille; Kansainvälisen tuomioistuimen perustaminen; kansallisen aseistautumisen lopet-taminen ja kansainvälisen armeijan ja laivaston muodostaminen” (joka olisi Kansainliiton johdossa).

IPB ja yleismaailmalliset rauhankongressit tukivat Kansainliittoa useita vuosia samalla kun ne vaativat sen uudistamista.

Rauhanliike muuttui suursodan jälkeen. Monet rauhanyhdistykset menettivät runsaasti jäseniä. Esimerkiksi Ruotsin Rauhan- ja sovinnon-liitolla (SFSF) oli vuoden 1918 lopulla 20077 jäsenmaksunsa maksanut-ta jäsentä. Jäsenmäärä putosi 15 945 henkilöön vuonna 1919. Vuonna 1920 jäseniä oli 7217 ja 1921 enää 3 816.

Jäsenkadon yksi syy oli uusien Kansainliitto-yhdistysten perustami-nen. Ne edustivat IPB:n ohjelman erästä hyvin suosittua osaa. Yhdistyk-sillä oli myös suuremmat voimavarat, koska useimmat niistä saivat avus-tuksia hallituksiltaan. Jotkut Rauhanyhdistykset jopa erosivat IPB:stä liittyäkseen Kansainliittoyhdistysten maailmanfederaatioon. Näin kävi Sveitsissä, Hollannissa ja Tanskassa. IPB:n sulauttaminen Kansainiutto-yhdistysten liittoon oli poissuljettu vaihtoehto, koska se olisi merkinnyt IPB:n oman laajemman ohjelman hylkäämistä ja Kansainliiton arvoste-lemisen lopettamista.

IPB:n heikentymisen toinen syy oli vahvemman ja radikaalimman antimilitaristisen siiven nousu rauhanliikkeessä. Se oli looginen seuraus sodasta, joka oli radikalisoinut kokonaisen sukupolven. Radikaali anti-militaristinen suuntaus oli ennen sotaa ollut IPB:ssä vähemmistönä. Mutta klassinen pasifismi ja sen ohjelma, lukuunottamatta toivetta Kan-sainliiton kehittymisestä maailmanhallitukseksi, olivat menettäneet pal-jon vetovoimaansa.

Pasifismin ja antimilitarismin ideologinen konfiikti kuohahti rajuna. Radikaalit kyseenalaistivat IPB:n ohjelman tehokkuuden, se kun perus-tui kansainvälisen lain lujittamiseen. He halusivat taistella kansallismie-lisyyttä — nationalismia —ja militarismia vastaan suomatta niille mitään myönnytyksiä ja asettuivat täydelliseen oppositioon sotakoneistoja ja armeijoita vastaan. He ryhtyivät rohkaisemaan työstä kieltäytymistä asetehtaissa ja ajoivat yleensäkin sodan vastustamista laajemmassa mie-lessä. Klassiset pasifistit halusivat perustaa kansainväliset poliisivoimat ja antoivat tukensa “puolustukselliselle” aseistautumiselle ja aseiden-käytölle. Poliittiset ideologiat syvensivät jakaantumista. Vasemmistosii-yen liikkeet eivät halunneet tehdä yhteistyötä “porvarillisten” ja oikêis-toliikkeiden kanssa ja päinvastoin.

IPB:n johto katsoi erimielisyydet sovittamattomiksi ja liike hajosi kah-tia. IPB ryhtyi kohottamaan profiiliaan korostamalla kansainvälisen lain kehittämiseen ja voimistamiseen nojaavaa rauhaa. Suuntaus oli kuiten-kin jo menettämässä merkitystään rauhanliikkeessä ja niin kävi myös IPB:lle. Toisaalta syntyi monia uusia kansallisia ja kansainvälisiä rauhan-liikkeitä.


Vuosi 1915: Naisten kansainvälinen rauhan ja vapauden liitto (WILPF) syntyy

Naisten rauhanlijkkeen (Women’s International League for Peace and Freedom WILPF) juuret ovat Kansainvälisessä naisten äänioikeusliitos-sa, vakiintuneessa suffragettijärjestössä, jonka johdossa oli pasifisteja. Kun Aänioikeusliitto (Suffrage Alliance) peruutti sääntömääräisen kongressinsa puhjenneen maailmansodan vuoksi, liiton hollantilaiset Jasenet tekivät vuoden 1915 alussa aloitteen naisten sodanvastaisesta kokouksesta. Huhtikuussa 1915 Haagiin saapui 1136 naista kongressiin, joka päätti lähettää naisdelegaatiot tapaamaan 14 hallitusta Euroop-paan, USA:n ja Venäjälle. Delegaatioiden tehtävänäoli pyytää puo-lueettomia maita järjestämään konferenssi sotaan joutuneiden maiden välien sovittelemiseksi.

Haagin konferenssissa oli perustettu Naisten kansainvälinen komitea pysyvän rauhan aikaansaamiseksi. Sen osastoja oli syntynyt moneen maahan. Epävirallinen puolueettomien maiden konferenssi pidettiin lopulta Tukholmassa 1916 amerikkalaisen miljonääri Henry Fordin tuel-la. Konferenssin työ kuitenkin kangerteli Saksan aloitettua rajoittamat-toman sukellusvenesodan ja USA:n liityttyä sotaan huhtikuussa 1917. Silti perustetut osastot jatkoivat työtään monissa maissa ja Saksan an-tauduttua 1918 uusi kongressi kutsuttiin koolle toukokuuksi 1919 Zürichiin, Sveitsiin. Naisten kansainvälinen rauhan ja vapauden liitto perustettiin muodollisesti tuolloin ja sen toimisto siirrettiin Geneveen, jotta se olisi lähellä uuden Kansainliiton päämajaa.


Vuosi 1919: Kansainvälinen sovinnonhiitto (IFOR)

Toisen Haagin konferenssin aattona 1907 Saksan ja Englannin kirkko-jen edustajat neuvottelivat maidensa välisen jännityksen purkamiskei-noista. Englannin ja Saksan kristillisten kirkkojen kuusivuotisen valtuuskuntien vaihdon tuloksena voitiin Konstanzissa, Saksassa 1.-3. elokuuta 1914 perustaa Kirkkojen kansainvälisen ystävyyden maailman-liitto (World Alliance for Promoting International Friendship through the Churches). Konstanzin kokous ajoittui maailmansodan aattoon; se täytyi päättää elokuun 3. päivänä ja kahdentoista eri kansallisuuden edustajat lähtivät kotimatkalle sinetöidyissä rautatievaunuissa. Jotkut Konstanzin kokouksen osanottajat päättivät perustaa uskontunnustus-ten välisen rauhanliiton, ja kansallisia “sovinnonliittoja” alkoi syntyä jo sodan aikana. Perustettu Kirkkojen maailmanliitto halusi parantaa erityisesti kansainvälistä yhteistyötä, mutta sovinnonliittolaiset nostivat esiin yksilölliset sitoumukset väkivallattomuuteen, sodan vastustami-seen ja vuorisaarnan opetukseen. Sodan jälkeen lokakuussa 1919 ne-lisenkymmentä pasifistia kokoontui Biithovenissa Hollannissa perustaakseen Kansainvälisen Sovinnonliiton (International Fel-lowship of Reconciliation IFOR). Matkapuhujat pantiin liikkeelle ja pian IFOR:n osastot oli perustettu useimpiin länsimaihin sekä Japaniin, Kiinaan, Australiaan ja Uuteen Seelantiin, myöhemmin myös Afrikkaan ja latinalaiseen Amerikkaan. IFOR:n ensimmäinen sihteeri Pierre Cé-résole oli myös vapaaehtoisen kansainvälisen työjärjestön (Service Civil International) perustajia.


Vuosi 1921: Sodanvastustaijen internationaali (WRI)

Sodanvastustajien kansainvälisen liikkeen (War Resisters International, WRI) historia juontuu 1904 Hollannissa pidettyyn kansainväliseen an-timilitaristien kongressiin. Kongressi synnytti Kansainvälisen antimilita-ristisen seuran (International Anti-Militarist Association). Sotaan saak-ka seura toimi pääasiassa Hollannissa. Kansallisia järjestöjä sille alkoi muodostua vasta sodan jälkeen. Ne halusivat toiminnassaan yhdistää yksilöpasifismin yhteiskunnan luokkarakenteiden taloustieteelliseen kritiikkiin. Antimilitaristinen seura kokoontui uuteen kongressiin 1919 ja määritteli neljä lähtökohtaansa:

— Militarismin asettamien henkilökohtaisten pakkojen kieltämi-nen

— Väkivallan kaikkien muotojen torjuminen

— Sotakoneiston, “valtion vahtikoiran”, torjuminen ja

— Kapitalistisen valtion hylkääminen.

Seura repesi kahtia kolmannessa kongressissaan 1921. Kveekarien aloit-teesta neljä kansallista väkivallan vastaista antimilitaristista järjestöä muodosti oman internationaalinsa, jota aluksi kutsuttiin “Pacoksi”. (Pa-co on esperantoa ja tarkoittaa rauhaa.)



26. yleismaailmallinen rau/tankongressi Varsovassa, Puolassa 1928. Ryhmä osanottajia presidentin palatsissa. Keskellä La Fontaine, IPB:n puheenjohtaja, I. Moscicki, Puolan presidentti sekä Daszynski, parliamentin puhemies.


Katkaistu kivääri hyväksyttiin liikkeen yhteiseksi tunnukseksi. Vuon-na 1922 liikkeen nimi muutettiin Sodanvastustajien internationaaliksi (WRI). Anarkosyndikalistinen antimilitarismi heikkeni vuoden 1921 jälkeen ja alkuperäinen Antimilitaristinen seura katosi kokonaan vuon-na 1940. WRI sen sijaan laajeni nopeasti 1920- ja 1930-lukujen rau-hanaalloissa ja 1933 sillä oli jäsenjärjestöjä jo 24 maassa. Liike keskittyi lähinnä vakaumuksellisista syistä tapahtuvaan aseistakieltäytyiniseen.


1920-luvun rauhanaalto

Vuoden 1920 jälkeen Euroopan rauhanliike oli voimissaan. Hollannissa esitettiin parlamentille puolentoista miljoonan kansalaisen allekirjoitta-ma rauhanvetoomus uutta laivastolakia vastaan 1924. Kerk en Vrede (Kirkko ja rauha) — järjestö oli yksi vetoomuksen alullepanijoista. Vetoomus sai aikaan esitetyn laivastolain hylkäämisen. Saksalaisen Deutsche Friedensgesellschaftin (DFG) jäsenmäärä kasvoi 30 000:een vuonna 1926. Ruotsissa valkoisella autolla maata kiertänyt ja valkoiseen pukuun pukeutunut “valkoinen kenraali” oli sellainen tehopuhuja, että uusia rauhanryhmiä syntyi kaikkialle missä hän esiintyi. Ruotsin rauhan-ja sovinnonliitto SFSF onnistui kasvattamaan jäsenmääränsä 49 000:een vuonna 1930, jolloin sillä oli peräti 1482 paikallisosastoa.

IPB itse ei kuitenkaan kokenut saavansa riittävää vastakaikua ohjel-malleen rauhan rakentamiseksi kansainvälisen lainsäädännön vahvista-misen kautta. IPB:n johto päätti vuonna 1922 laajentaa rauhanliikkeen yhteistyötä ja esitti vähän myöhemmin pitävänsä yhdenvertaisina niin sodanvastaisia kuin aseellista maanpuolustusoikeutta kannattavia rau-hantyön suuntauksia.

IPB esitti 1923 Baselin tapaamisessa Naisten kansainväliselle rauhan ja vapauden liitolle (WILPF), Kirkkojen ystävyyden maailmanneuvos-tolle (World Alliance for Promoting International Friendship through the Churches) sekä Kansainväliselle vapaamuurarien seuralle Pasifistis-ten voimien kansainvälisen koordinaatiokomitean muodostamista (ko-mitean ranskalainen lyhenne oli CIC). Sen kokouksiin osallistuivat myöhemmin monet muutkin järjestöt: Kansainliittoyhdistysten maali-manliitto, Ammattiliittojen kansainvälinen yhdistys (International As-sociation of Trade Unions), Kansainvälisen lain instituutti (The Institute for International Law), Kansainvälinen demokraattisen toiminnan komitea (International Democratic Action Committee), Kansainväli-nen naisten neuvosto (International Women’s Council), Kansainvälinen kasvatustoimisto (International Education Bureau), Kansainvälinen opettajaliitto (International Teachers Union), Ihmisoikeusliittojen unioni (Union of the Leagues for Human Rights), Maailman nuorison liitto (World Youth League) ja Kansainvälisten yhdistysten unioni (Uni-on of International Associations).

Vuosi 1927: Pasifististen voimien kansainvälinen koordiflaatiokomitea (CIC) sekä Rauhan yhteisneuvosto

Kansainvälisen koordinaatiokomitean (CIC) säännöt saivat lopullisen muotonsa vasta vuonna 1927; aluksi vain viisi pienehköä järjestöä hy-väksyi ne. Rauhanliikkeen radikaali ja vasemmistolainen siipi eivät nii-hin sitoutuneet. Tosiasiassa CIC ei kyennyt estämään rauhanliikkeen hajaantumista, joka jopa paheni entisestään. Vuonna 1928 radikaalit rauhanliikkeet loivat oman verkostonsa, Rauhan yhteisneuvoston (Joint Peace Council). Verkosto keskitti huomionsa asepalvelusta kiel-täytyiniseen. Vuonna 1930 se julkisti vetoomuksen asevelvollisuutta, “yhtä orjuuden muotoa” vastaan: “Sotilaskoulutus on aivojen ja ruumiin harjaannuttamista tappamisen taidossa. Se on kasvatusta sotaa varten.

-Se katkaisee rauhan etsimisen kehityksen.” Vetoomuksen allekirjoitti-vat mm. WILPF:n puheenjohtaja Jane Addams, Sigmund Freud, Tho-mas Mann, Upton Sinclair, Stefan Zweig, Selma Lagerlöf, Bertrand Russell ja H.G. Wells.

CIC:n toiminta jäi pääasiassa yhteisten kannanottojen esittämiseen, esimerkiksi Kansainliiton 9. yleiskokouksen aikana vuonna 1928, jolloin vaadittiin edistystä aseidenriisunnassa. Kansainliiton kymmenvuotis-päivänä vuonna 1930 CIC järjesti yleisötapahtuman Genevessä.

Koordinaatiokomitea ei ollut milloinkaan erityisen vahva tai yhtenäi-nen. Vuoden 1932 alussa Genevessä pidettiin merkittävä hallitustenvä-linen aseidenriisuntakonferenssj. Ponnistukset yhteisen manifestin laa-timiseksi sille kariutuivat, ja eri järjestöt esittivät konferenssille kukin oman kannanottonsa. Yhtä hajanainen rauhanliike oli myöhemminkin Yhdistyneiden Kansakuntien aseidenriisunnan erityisistuntojen aikana 1978, 1982 ja vielä 1988.

Miten Euroopan ruutitynnyri tyhjennettiin

Vuoden 1929 alusta JPB kohdisti huomionsa erityisesti Balkanin, “Eu-roopan ruutitynnyrin”, tilanteeseen. Ateenan yleismaailmallinen rauhankongressi ehdotti 1929 vuotuisten Balkanin konferenssien Jarjestämjstä alueen kansakuntien saattamiseksi “läheiseen henkiseen, alneelliseen, taloudelliseen ja poliittiseen kanssakäymiseen”. IPB:n eciustajat vierailivat Konstantinopolissa (Istanbulissa), Sofiassa, Buka-restissa ja Beigradissa tapaamassa hallitusten jäseniä ja merkkihenkilöi-tä. Vierailujen tuloksena Kreikkaan, Romaniaan ja Buigariaan perus-tettiin rauhanjärjestöt. Ensimmäinen hallitustason Balkanin alueen konferenssi pidettiin IPB:n johdolla Ateenassa vuonna 1930. Edustet-tuina olivat Albania, Bulgaria, Kreikka, Romania, Turkki ja Jugoslavia. Seuraavat konferenssit pidettiin vuosina 1931-32, ja ne johtivat Kreikan, Romanian, Turkin ja Jugoslavian väliseen Balkanin sopimukseen vuon-na 1934.

Sodan oikeutuksen kieltäminen

Briand-Kellogin sopimus eli sodan oikeutuksen kieltävä yleissopimus allekirjoitettiin Pariisissa vuonna 1928. Sopimukseen yhtyneet 61 maata tuomitsivat “sotaan ryhtymisen kansainvälisten kiistojen ratkaisukeino-na” sekä sodankäynnin kansallisen politiikan välineenä. Allekirjoittaja-valtiot sopivat, että “kaikkien niiden kesken mahdollisesti syntyvien kiistojen ja selkkausten selvittämisen ja päättämisen ... tulee niiden alkuperästä riippumatta tapahtua aina yksinomaan rauhanomaisin kei-noin.”

Vaikka sopimus ei ollutkaan erityisen täsmällinen, se johti ensimmäi-seen kansainväliseen konferenssiin, jossa keskusteltiin kaikenlaatuisen aseistuksen supistamisesta ja rajoittamisesta. Maailman rauhankon-ferenssi kutsuttiin koolle vuoden 1932 alussa Kansainliiton suojelukses-sa ja siihen osallistui yli 60 maata.

Konferenssi oli luonnollisesti IPB:n huomion pääkohde. Euroopan parlamenttien ylä- ja alahuoneiden jäsenet saivat IPB:ltä kirjeen omalla kielellään. Kirje toimitettiin kaikkiaan 15000 parlamentaarikolle. Yleis-maailmalliset rauhankongressit keskittyivät sekä 1931 että 1932 aseiden-riisuntakonferenssiin. Siltä odotettiin seuraavia konkreettisia toimia:

1. Kemiallisten, bakteriologisten ja polttoaseiden kielto ja niiden rauhanaikana tapahtuvan valmistamisen kieltäminen. Niiden tuottamiseen kykenevät tehtaat tuli asettaa pysyvään ja tiukkaan kansainväliseen valvontaan

2. Ilmavoimien kansainvälistäminen asettamalla ne Kansainliiton alaisuuteen

3. Laadullisen aseriisunnan toteuttaminen. Erityisen hyökkäys-luonteisen aseistuksen kuten pommi-ja hävittäjäkoneiden, lento-tukialusten, raskaan tykistön, tankkien, raskaiden sotalaivojen ja sukellusveneiden tuhoaminen

4. Yksityisen asetuotannon ja -kaupan lopettaminen. Puolustusja poliisivoimen käyttöön tarkoitetun materiallin tuottaminen ja sen kauppa tuli asettaa kansainväliseen (Kansainliiton) valvon-taan

5. Erityyppisefl aseistuksen suora vähentäminen ja toistaiseksi sallitun aseistuksen epäsuora tai budjettien kautta tapahtuva su-pistaminen sopimuksen takaaman turvallisuuden lisääntyessä

6. Sopimuksen toimeenpanon yleinen, jatkuva ja kaikkien maiden osalta yhdenvertainen valvonta.

Aseistariisuntakonferenssissa käsitellyt esitykset olivat laajakantoisia ja vakavia. Monet valtiot omaksuivat kuitenkin pidättyvän linjan,mikä vähensi konferenssin onnistumismahdollisuuksia. Kun Saksa vetäytyi Kansainliitostaja ryhtyi aseistautumaan Versaillesin rauhansopimuksen vastaisesti, konferenssi romahti kasaan. Kansainliitto keskeytti sen 1936 eikä se kokoontunut sen koommin uudelleen.

Tuhon lähestyessä

IPB alkoi järjestönä kohdata kasvavia ongelmia. Hitlerin noustua val-taan Saksassa ja fasismin hyökyessä muissa maissa pasifistit joutuivat vainotuiksi tai he jättivät rauhanjärjestöt. Tärkeät Saksan rauhanyhdis-tys Deutsche Friedensgesellschaft (DFG) ja Itävallan rauhanyhdistys hajotettiin. Brittien National Peace Council oli olemassa enää paperilla. Aktiivisia rauhanjärjestöjä, esimerkiksi englantilainen Peace Pledge Union PPU oli toki yhä olemassa, mutta ne eivät liittyneet IPB:hen. IPB:n vetoomukset jätettiin toisen maailmansodan alla käytännöllisesti katsoen huomiotta.

Yksi vetoomuksista oli kehotus Euroopan valtioiden, Yhdysvaltojen ja muiden, “sekä totalitaaristen että demokraattisten” valtioiden kan-sainvälisen konferenssin koollekutsumiseksi. IPB esitti kaikille ulkoministerejlie vähän Münchenin sopimuksen jälkeen toimittamas-saan kirjeessä vuonna 1939 seuraavaa:

“Kuinka rauha saadaan aikaan? Meistä näyttää selvältä, etteivät osittaisetja rajatut sopimukset kuten äskeinen (Münchenin sopi-mus) muodosta yleiselle rauhantilalle kestävää perustaa —erityi-sesti koska muut näkyvät teot selvästikin ovat niiden kanssa ristiriidassa, ja koska uusia vaikeuksia nostatetaan koko ajan li-sää.”

IPB:n esjttämän konferenssin tavoitteena tuli olla rauhantilan vakiin-fluttaminen ja varustelun vähentäminen. Kirje todisti, että

“kaikki niin vanhan kuin uudenkin mantereen tärkeimmät johtajat ovat nähneet, ymmärtäneet ja julistaneet tällaisen kaikille avoimen konferenssin välttämättömyyden. Presidentti Roosevelt on erityisesti painottanut sen kiireellisyyttä.

Mutta kukaan ei tee aloitetta konferenssin koollekutsumiseksi, kuten tsaari Nikolai II ensimmäisessä Haagin rauhankon-ferenssista 1898. Kukaan ei rohkene tehdä aloitetta ja muotoilla kantavaa esitystä.

Me vetoamme teihin tämän kansainvälisen konferenssin aikaan-saamiseksi IPB:n nimissä, kaikkien niiden nimissä jotka taistelevat rauhan puolesta ja yrittävät estää sodan, kaikkien kansojen nimis-sä joiden syvimmät tunnot ovat niin selvästi julkituodut.”

IPB laati muistion, joka hahmotti konferenssin sisällön, tavoitteet, ko-koonpanon ja valtuudet. Erityisesti presidentti Rooseveltia vaadittiin ottamaan aloite käsiinsä. Saksan, Italian ja Japanin diktaattorit tuomit-tiin painokkaasti. IPB:n puheenjohtaja La Fontaine kirjoitti korkealen-toisella tyylillä Le Mouvement Pacifiste -julkaisun tammikuun 1939 pääkirjoitukseen:

“Voiko kukaan lähellä tai kaukana sijaitsevissa maissa hyväksyä niitä hirviömäisiä, julmia ja raukkamaisia toimia joilla Saksan, Italian ja Japanin diktaattorit ovat työntåneet kansojensa nimet lokaan, vaientaneet ne historian iljettävimmällä terrorilla toteut-taakseen kauhistuttavan sopimuksen? Se mikä ensin tapahtui Etiopiassa, sitten Kiinassa ja Espanjassa, tulee ajasta aikaan lei-maamaan häpeällä sekä ne, jotka ovat syyllisiä että heidän tietämättömät tukijansa ja imartelijansa samalla lähtemättömällä merkillä, jolla menneinä aikoina kostontahtoisesti ja nöyryyttä-västi polttomerkittiin rangaistuslaitosten vangit.”

Kukaan ei tehnyt kaivattua aloitetta kansainvälisestä rauhankonferens-sista. Sotavalmistelut olivat edenneet liian pitkälle. Italia, Saksa (Es-panjassa) ja Japani olivat jo sodassa ja toistaiseksi laajin ihmisen itsensä aiheuttama katastrofi toteutui.

Saksan hyökättyä Puolaan syyskuussa 1939 IPB:n neuvoston kokouk-set ja pasifistien keskinäinen tiedonvaihto tulivat liki mahdottomiksi. IPB:tä johti Sveitsistä pysyvä komitea. Komitea tuomitsi Saksan ja sen toimet “barbaarisina” ja kehotti Yhdysvaltoja ja puolueettomia maita luopumaan puolueettomuudestaan ja liittymään sotaan.

IPB:nyhteydetjäsenjärjestöihin olivat poikki ja järjestö rajoitti toimin-tansa sotavankien, kotiseudultaan karkotettujenja pakolaisten avustus-työhön. IPB:n olemassaolon turvasi Sveitsissä sen suojelijoiden muodos-tama tukikomitea, joka avusti toimistoa moraalisesti ja taloudellisesti.

5. Uusi nousu toisen

maailmansodan jälkeen

Natsit olivat kieltäneet rauhanjärjestöjen toiminnan sodan aikana miehittämisSään maissa. IPB:n useimmat jäsenjärjestöt oli hajotettu. Jäljelle jääneissä järjestöissä oli vain muutamia jäseniä ja toiminta oli vähäistä. IPB:n neuvoston ensimmäisessä sodanjälkeisessä kokouksessa 10. syyskuuta 1946 todettiin, että järjestörakenteet olivat vahingoittu-mattomat ainoastaan USA:ssa, Englannissa, Ruotsissa ja Sveitsissä. IPB ei enää edustanut rauhanliikettä. Jäsenmäärän nostaminen oli nyt välttämätöntä erityisesti siksi, että oli syntynyt uusia kansainvälisiä rauhanjärjestöjä. Myös IPB:n rooli ja ohjelma oli määriteltävä uudel-leen. Sodanjälkeisen rauhanliikkeen tärkein huomion kohde oli atomi-/ pommi. USA:ssa oli sen herättämänä jo 1946 perustettu tiedemiesten Council for a Livable World.

Maailmanvaltioajatus voitti nopeasti kannattajakuntaa sodan jälkeen. Vuonna 1947 maailman liittovaltioajatusta ajamaan perustettu World Movement for World Federal Government sai tukea myös parlament-tien jäseniltä. Entinen amerikkalaissotilas Gary Davis ilmoitti vuonna 1948 Pariisissa luopuvansa Yhdysvaltain kansalaisuudesta ryhtyäkseen maailmankansalajseksj. Hänen esimerkkinsä käynnisti liikkeen useissa maissa. Maailman liittovaltion kannattajien kongressi pidettiin vuonna 1949. Siihen osallistui 300 henkeä25 maasta ja puheenjohtajana toimi lordi Boyd Orr, joka samana vuonna palkittiin Nobelin rauhanpalkinnol-la. Joulukuussa 1950 Genevessä järjestettyyn “Kansojen maailmanpar-lamenttiin” saapui 500 osanottajaa 45 maasta.

Uusien järjestöjen välinen kansainvälinen yhteistyö oli käynnistettävä. Geneveen kutsuttiin 12.-14. syyskuuta 1946 koolle “Rauhanliikkeen johtajien kansainvälinen tapaaminen” (Reunion Internationale des Diregeants des Mouvements pour la Paix). IPB:n neuvoston brittijäse-net valmistelivat luonnoksen IPB:n uusiksi säännöiksi. Tavoitteena oli radikaali uudelleenjärjestäytyminen, jossa kaikki kansainvälisyysaja-tuksen kannattajat olisivat osallistuneet. Mutta IPB itse oli asiasta eri-miehnen. Sen neuvoston jäljelle jääneiden jäsenten enemmistö koostui perinteisistä pasifisteista. He eivät uskaltaneet antaa antimilitaristisille ja muille järjestöille vahvempaa roolia IPB:ssä pelossa, että järjestön alkuperäiset tavoitteet katoaisivat. Neuvoston kokous Brysselissä, Bel-giassa, elokuussa 1947 ei kyennyt sopimaan IPB:n uudelleenjärjestäyty-misestä. Uudistajat, joita luotsasi Gerald Baileyn johtama brittien Kan-sallinen rauhanneuvosto (National Peace Council), menettivät kärsiväl-lisyytensä. He vetäytyivät IPB:stä ja esittivät Rauhanjärjestöjen maail-manliiton (World Union of Peace Organisations WUPO) muodostamis-ta eräässä tapaamisessaan St. Cerguessa, Sveitsissä, jo syyskuussa 1947. IPB:n neuvoston eräät jäsenet jatkoivat neuvotteluja siitä, miten jäl-jelle jäänyt IPB elvytettäisiin, kun taas muut halusivat sulautumista uudistajiin. Koskaan kumpikaan ei kuitenkaan kyennyt saamaan rau-hanliikkeen tukea taakseen. Lokakuussa 1950 IPB:n pääsihteeri Henri Golay kuoli ja hänen jälkeensä toimisto oli olemassa enää paperilla.




Vuonna 1949 kuuden auton karavaani ajoi Tukholmasta Sveitsün rauhankongres-sun, jossa perustettiin muodollisesti Rauhanjärjestöjen yhteyskomitea (ILCOP). Kuva E. Holger Eriksson, Tukholman rauhanyhdistys.


IPB Lakkautettin juridisesti 1959 Sveitsin liittovaltiotuomioistuimenjulistet-tua alkuperäisen IPB:n perusjärjestön International Union of Peace Societies’ifl olemassaolon lakanneeksi. Tammikuussa 1961 Sveitsin hit-toneuvOStO siirsi IPB:n varat ILCOPIIPB:n haltuun, josta näin tuli IPB:n laillinen seuraaja (tästä lähemmin seuraavassa luvussa).

Uudistajat ottivat vuonna 1947 johdon käsiinsä tehtävissä, joista IPB oli vastannut. WUPO:ii (Rauhanjärjestöjen maailmanliiton) peruskirja hyväksyttiin Brysselissä 1948 ja uudet yhteydet solmittiin Genevessä ja muualla majaileviin kansainvälisiin rauhanjärjestöihin. Pian uudistajille kuitenkin kävi selväksi, että heidän muodostamansa liiton päämäärä oli liian kunnianhimoinen. Monet uudet siinä kuin vakiintuneetkin järjestöt halusivat osallistua vuosittaisiin konferensseihin ja tiedonvaihtoon rau-hankysymyksistä, mutta niiltä puuttui kiinnostus liittyä WUPO:on muo-dollisesti. Laadittiin uudet säännöt, ja eräässä kokouksessa Genevessä syyskuussa 1948 esitettiin maailmanliiton sijalle perustettavaksi järjes-töjen yhteyskomitea. Brittien Kansallinen rauhanneuvosto ja muut asi-alle syttyneet rauhanjärjestöt kutsuivat perustavan kokouksen koolle Sveitsiin, jälleen St. Cergue’en. Tässä kokouksessa, 7.-12. syyskuuta’ 1949, perustettiin Rauhanjärjestöjen kansainvälinen yhteyskomitea (Li-aison Committee of Organisations for Peace ILCOP).

Vuosi 1949: Rauhanjärjestöjen kansainvälinen yhteyskomitea (ILCOP)

ILCOP oli särkyneiden unelmien lapsi. Sodanaikaiset liittoutuneet ajau-tuivat vastakkain Neuvostoliiton saarrettua Berliinin heinäkuussa 1948 ja NATOn synnyttyä huhtikuussa 1949.

Syyskuun 1949 alussa ILCOP hyväksyttiin kansainvälisten rauhanjär-jestöjen ja kansallisten “rauhanneuvostojen” — eli kansallisten rauhan-ryhmien kattojärjestöjen — koordinaatioehimeksi. ILCOP:iin hiittyneitä Järjestöjä oli kolmetoista, kuusi rauhanneuvostoa mukaanlukien. Jäsenmäärä laajeni nopeasti. Vuoden 1951 alussa jäseniä oli 20:

Sodanvastustajien internationaali, WRI

Maailmanhiike maailmanhallituksen puolesta (World Movement

for World Federal Government)

Kansainvälinen sovinnonliitto IFOR

Kansainvälinen vapaaehtoinen työjärjestö SCI

Friends World Committee for Consultation

Maailman nuorison ystävyyden liitto (World Youth Friendship League)

Katolisten opiskelijoiden maailmanhiike (Mouvement International des Etudiants Catholiques)

Katolisen älymystön maailmanliike (Mouvement International des Intellectuels Catholiques)

Rauhanjoukot (Equipes de la Paix)

Suomen Rauhanliitto Kansainliittoyhdistys

Ruotsin rauhanneuvosto (Sveriges Fredsråd)

Sveitsin rauhanneuvosto

Norjan rauhanneuvosto

Kansallinen rauhankonferenssi (National Peace Conference, USA)

Kansallinen rauhanneuvosto (National Peace Council, Iso-Britannia)

Rauhankartelli (Friedens-Kartell, Saksa)

Nederlandse Beweging Tot Bevordering van de Internationale

Vrede en de International Veiligheid, Hollanti

Vrede en de International Veiligheid, Hollanti

Ruotsin rauhan- ja sovinnonliitto SFSF

Peace Pledge Union PPU (Iso-Britannia, liitännäisjäsen)

Friends Peace Committee (Iso-Britannia, liitännäisjäsen).

Ensimmäinen muodollinen jäsenjärjestöjen kokoontuminen tapahtui St. Cerguenin konferenssin jälkeisenä päivänä, 13. syyskuuta 1949. Se hyväksyi seuraavat tavoitteet:

a) Neuvottelujen edistäminen ja yhteistoiminta niiden kansainvä-listen järjestöjen ja kansallisten neuvostojen kesken, joiden ta-voitteena on maailman yhtenäisyys ja maailman rauha

b) Edustavan kansainvälisen konferenssin järjestäminen vuosit-tain ajankohtaisten maailmantapahtumien arvioimiseksi

c) Tiedonvaihto yhteistyössä mukana olevien järjestöjen toimin-nasta ja muista relevanteista kysymyksistä

d) Kansallisten rauhanneuvostojen välisen yhteistoiminnan edis-täminen.

ILCOP:n epäsuorana tavoitteena oli jatkaa IPB:n perinteitä. Sotaa edeltäneen IPB:n henkiinherättämispyrkimyksen keskeisiä hahmoja oli-vat Ruotsin rauhanneuvoston E.A. Lindblom (joka oli myös Ruotsin rauhan- ja sovinnonliiton puheenjohtaja), Gerald Bailey brittien Kan-sallisesta rauhanneuvostosta, Ernst Wolf, Sveitsin rauhanneuvoston pu-heenjohtaja, sekä sveitsiläinen Marie-Madeleine Wolf, joka toimi tuol-loin ILCOP:n puheenjohtajana ja pääsihteerinä. Senaattori Lindblom oli ollut sotaa edeltäneen IPB:n taloudenhoitaja ja saman tehtävän hän sai ILCOP:ssa.

Eräs ILCOP:n ensimmäisiä päätöksiä oli ryhtyä julkaisemaan omaa ILCOP Bulletinia englanniksi ja ranskaksi. AJKu oli jalleen Icerran vaa-timaton: kirjoituskonekin oli lainattava. IPB:n perinteitä seuraten IL-COP alkoi vuosittain isännöidä laajoja kongresseja. Enää niitä ei nimi-tetty yleismaailmallisiksi rauhankongresseiksi, vaan ne olivat luonteel-taan teemoitettuja seminaareja.

Ensimmäinen seminaari oli 1950 Royaumontissa, Ranskassa. Sen tee-ma oli alikehitys ja maailmanrauha. Heti seminaarin jälkeen sveitsiläi-nen Ernst Wolf valittiin ILCOP:n puheenjohtajaksi. Hänestä tuli myö-hemmin uudelleenrakennetun IPB:n puheenjohtaja, jota tointa hän sai hoitaa vuoteen 1974 saakka. Vuoden 1961 lopulle saakka ILCOP oli vailla pysyvää toimistoa ja henkilökuntaa.

RauhanpuoluStajien Maailman rauhanneuvosto (World Peace Coun-cil) julkaisi maaliskuussa 1950 “Tukholman vetoomuksen” ydinaseita vastaan. Vetoomus sai laajaa vastakaikua ympäri Euroopan. Tämän vetoomuksen yksi seuraus oli kuitenkin rauhanliikkeen halkeaminen kylmän sodan rintamalinjaa pitkin itäiseen Maailman rauhanneuvos-toon ja muihin rauhanliikkeisiin lännessä.

1949: Maailman rauhanneuvosto (WPC)

Vuoden 1948-49 Berliinin kriisin aikana ryhmä kirjailijoita, tiedemiehiä ja muuta älymystöä kokoontui Wroclawiin, Puolaan. He vaativat “rau-han puolustajien” ryhmien perustamista eri maihin. Huhtikuussa 1949 ensimmäiseen Maailman rauhankongressiin osallistui Pariisissa 2 200 edustajaa 72 maasta. Muodostettiin Rauhanpuolustajien maailmanko-mitea (World Committee of Partisans for Peace). Koska Ranskan viran-omaiset eväsivät monilta edustajilta viisumin, rinnakkaiskongressi pää-tettiin pitää Prahassa. Professori Joliot Curie, Ranskan Atomienergiavi-raston pääjohtaja, valittiin kongressin puheenjohtajaksi.

Kongressin manifesti heijastaa ahdistusta ja pelkoa, jota osanottajat tunsivat kylmän sodan alla:

“Vain neljä vuotta on kulunut toisen maailmansodan tragediasta, ja jälleen kansat on syösty hirvittävään asevarusteluun.

Sodan tulet roihuavat yhä maailman monissa osissa. Ne kipinöivät ja pysyvät elossa ulkovaltojen intervention ja niiden asevoimien suoran toiminnan tuloksena.

Maaryhmien välisten taloudellisten suhteiden mielivaltainen kat-kaiseminen on saavuttanut sotilaallisen saarron luonteen. Kylmän sodan lietsojat ovat siirtyneet parjauksesta sodan avoimeen val-misteluun.”

Maaliskuussa 1950 Komitea kokoontui Tukholmassa ja julkisti Tukholman vetoomuksen nimellä tunnetun julistuksen, jossa se vaati atomi-pommin kieltämistä:



Tukholma oli kokouspaikkana Maailman rauhanneuvoston suosiossa. Bulletiinin kuva istunnosta vuonna 1954.


“Me vaadimme atomipommin, terrorin ja joukkotuhon aseen eh-dotonta kieltämistä. Me vaadimme tiukkaa kansainvälistä valvon-taa tämän kiellon varmistamiseksi.

Me katsomme, että syystä riippumatta ensimmäisenä atomiasetta mitä maata tahansa vastaan käyttävä hallitus tekee rikoksen ih-miskuntaa vastaan ja että sitä tulisi kohdella sotarikollisena.

Me kutsumme hyvää tahtovia ihmisiä kautta maailman allekirjoit-tamaan tämän vetoomuksen.”

Yhdysvaltain ydinaseet oli selvästikin tarkoitettu Neuvostoliittoa vas-taan. USA:lla oli vielä tuolloin ydinasemonopoli. Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen ydinpomminsa 1949, ja seuraavat kaksi vuoden tauon jäl-keen 1951. On varsin järkeenkäypää, että Neuvostoliitto tuki Tuk-holman vetoomusta ja Rauhanpuolustajien maailmankomiteaa. Komi-tean mukaan vetoomukseen kerättiin 500 miljoonaa allekirjoitusta, useimmat niistä kommunistimaista.

Toinen maailmankongressi pidettiin Varsovassa marraskuussa 1950. Alunperin oli tarkoitus kokoontua Sheffieldissä, Englannissa, mutta monilta edustajilta evättiin jälleen viisumi ja kokous oli siirrettävä Varsovaan. Puolassa perustettiin Maailman rauhanneuvosto (World Peace Council WPC) Rauhanpuolustajien maailmankomitean seuraajaksi. Seuraavat kongressit se piti Helsingissä ja Tukholmassa.

Pariisiin sijoittunut WPC sai Ranskan hallitukselta syytteen “viidente-nä kolonnafla” toimimisesta ja se karkotettiin maasta vuonna 1952. WPC:n päämaja siirtyi Prahaan ja myöhemmin Wieniin, jossa Itävallan hallitus kielsi sen toiminnan vuonna 1957. Keskustoimisto jatkoi silti toimintaansa Wienissä käyttämättä WPC:n nimeä. Vuonna 1968 pääma-ja siirtyi Helsinkiin ja otti jälleen käyttöön alkuperäisen nimensä.

Kesäkuussa 1975 julkistettiin “Toinen Tukholman vetoomus” idän ja lännen välisen liennytyksen vallitessa ja paljon toiveikkaammassa äänensävyssä

“Rauhan ja liennytyksen voitot luovat uuden kansainvälisen ilma-piirin, uusia toiveita, uutta luottamusta ja uutta optimismia kan-sojen keskuudessa”.

Uusi liennytyskausi ei ollut johtanut aseidenriisuntaan. Rauhanneuvos-ton vetoomus kehotti asevarustelun jäädyttämiseen jotta liennytyksestä tulisi peruuttamaton. Se kannatti siirtymistä kohti Uutta kansainvälistä taloudellista järjestystä (UKTJ) ja kutsui kaikkia ihmisiä puolustamaan rauhaa ja rakentamaan uutta maailmaa.

Maailman rauhanneuvoston ilmoituksen mukaan seitsemänsataa mil-joonaa ihmistä allekirjoitti Toisen Tukholman vetoomuksen. WPC il-moittaa, että sen työhön osallistui 1980-luvun lopulla yli 200 puoluetta ja liikettä 140 maasta ja yli 30 kansainvälistä järjestöä (muodollista jäsenyyttä ei ole, ei myöskään jäsenmaksuja). Kaikki tämä olisi riittänyt tekemään WPC:stä kiistattomasti maailman johtavan rauhanjärjestön. Mutta WPC:n ilmeinen kytkeytyminen sosialistisiin maihin ja Neu-vostoliiton ulkopolitiikkaan tuotti sille aina vaikeuksia yhteistyössä länsieurooppalaisten ja USA:n rauhanjärjestöjen kanssa. Erityisen vai-keaa niille oli ymmärtää, että WPC puolusti eikä suinkaan arvostellut Neuvostoliittoa sen aloitettua uudelleen ydinkokeet ilmakehässä vuon-na 1961. Ja kun Neuvostoliitto miehitti Afganistanin, Maailman rauhan-neuvosto julisti, että kyseessä oli solidaarisuustoimi Kiinan ja USA:n Afganistanin vastaisen aggression torjumiseksi.


Kylmä sota ulottuu rauhanhlikkeeseen

Bo Beskow, WPC:n vuoden 1949 Pariisin kongressin ruotsalainen osan-ottaja, raportoi SFSF:n Freden -lehdessä rauhanpuolustajien liikkeen vaittävän, että sillä olisi 600 miljoonaa kannattajaa. Pohjois-Koreasta oli ilmoitettu 31 miljoonaa jäsentä, enemmän kuin maassa oli asukkaita.

Beskow kirjotti myös, ettei Pariisin kokouksessa sallittu minkaanlaisia spontaaneja puheenvuoroja tai vapaata keskustelua. Gary Davista, kuu-lua maailmankansalaisuusajatuksen aktivistia kiellettiin puhumasta ko-kouksessa. “Tämän rauhankokouksen vihantäyteistä, sotaa uhkuvaa il-mapiiriä on mahdoton kuvata. Voidaanko sanaa “rauha” enää puhdis-taa?”

Beskowin artikkeliin vastasi WPC:n jäsen John Takman samassa leh-dessä. Takman arveli, ettei kongressi todennäköisesti vain ollut halun-nut kuunnella Gary Davisiä. Eikä kongressi ollut mikään markkinatori, jolle kuka tahansa voi tulla esittämään näkemyksiään. Beskow vastasi tähän, että on väärin kutsua poliittista propagandakokousta “rauhankongressiksi”. Useita vastaavanlaisia kiistoja käytiin myöhem-min. Kun WPC lähetti vuonna 1950 Oslosta Tukholman kongressiinsa rauhanviestin, siihen sisältyi sotahuuto “angio-amerikkalaisen hyökkää-iän ajamiseksi pois Norjan alueelta”. Norjahan oli juuri liittynyt NATO:on.

WPC:n energinen toiminta hämärsi yleisen mielipiteen silmissä käsit-teiden rauha ja kommunismi eron. “Rauhanaktivisti” alkoi tarkoittaa “kommunistia”. Neuvostoliiton puoluelehti Pravda kirjoitti “ettei kanso-jen rauhanliikkeellä ole mitään yhteistä porvarillisen pasifismin kanssa” vaan se “kehittyy neuvostoystävyyden ja -solidaarisuuden tunnuksen alla”.

Ruotsissa muiden rauhanliikkeiden hyvin kielteinen suhtautuminen WPC:hen johtui Tukholman vetoomuksesta ja tunteesta, että WPC oli tehnyt Tukholmasta jonkinlaisen päämajansa. Järjestöt julistivat, ettei Ruotsin rauhanliike ollut millään tavalla mukana Maailman Rauhan-neuvostossa, jonka tarkoituksena oli “venäläisen stalinismin propagoin-ti”. Kannanotossa, jonka allekirjoittivat Ruotsin rauhanneuvosto, WILPF:in Ruotsin osasto, Ruotsin rauhan- ja sovinnonliitto SFSF, Maailman rauhanlähetys, Maailman liittovaltioajatuksen kannattajat sekä eräät muut järjestöt, varoitettiin allekirjoittamasta Tukholman vetoomusta.

Aloite arvioitiin “vain naamioiduksi poliittiseksi propagandaksi”, joten sen allekirjoittajat olivat vaarassa “joutua täydellisesti hyväksikäytetyik-si” asiassa joka “edisti kaikkea muuta kuin rauhaa”.

ILCOP irtisanoutui Maailman rauhanneuvostosta alusta pitäen. IL-COP:n esittelylehtinen vuodelta 1953 julisti, ettei “ILCOP ole missään tekemisissä Maailman rauhanneuvoston tai minkään sen kansallisen yhdistyksen kanssa”. Mutta WPC:n valtavat voimavarat tekivät muille rauhanjärjestöille vaikeaksi välttää yhteistyötä. WPC järjesti jatkuvasti suurtapahtumia ja konferensseja, joihin osallistui tuhansia ihmisiä. Se julkaisi runsaskätisesti bulletiineja ja erikielisiä sanoma- ja aikakausileh-tiä raubanjärjestöjen ja -aktivistien käyttöön. Se yritti myös moneen kertaan perustaa rauhanliikkeelle yhteyselimiä, joissa WPC ja neuvos-tomielinen linja olisi saanut enemmistön, tai joita se olisi muuten val-vomit. Tätä bolshevistista strategiaa käytettiin menestyksellisesti jo Ve-näjän vuoden 1917 vallankumouksessa alueellisten ja valtakunnallisten neuvostojen valtaukseen. Eräs esimerkki on vuoden 1967 Vietnam -konferenssi (tästä laajemmin edempänä), josta WPC yritti luoda pysy-vän komitean. “Maailman Rauhanvoimien kongressissa” Moskovassa vuonna 1973 muodostettiin Rauhanvoimien kansainvälinen yhteysfoo-rumi. IPB:n (ILCOP oli jo tuolloin muuttanut nimensä IPB:ksi) silloinen varapuheenjohtaja Arthur Booth, joka edusti IPB:tä kokouksessa kir-joitti, että sen “tavoitteena oli luoda vähimmäismekanismi Moskovan niin erityisesti korostaman rauhanjärjestöjen välisen yhteyden säilyttä-miseksi”. IPB:n toimihenkilöt Sean MacBride ja Arthur Booth osal-listuivat aluksi Yhteysfoorumiin, mutta myöhemmin IPB vetäytyi siitä WPC:n väärinkäytettyä foorumia. Sen jälkeen WPC hallitsi täydellisesti yhteysfoorumia, joka herätettiin säännöllisesti henkiin suurkokouksiin, joita pidettiin esimerkiksi Prahassa vuonna 1983 ja Kööpenhaminassa 1986.

ILCOP:n pääasialliseksi toimintamuodoksi tulivat vuotuiset konfe-renssit. Vuosien 1951 ja l959välillä niitä jarjestettiin joka vuosi elokuus-sa. Ne keskustelivat Yhdistyneistä Kansakunnista, kriisien välitysmah-dollisuuksista, kylmästä sodasta ja rauhan taloudellisista, sosiaalisista, tieteellisistä ja psykologisista aspekteista. ILCOP ylläpiti rauhanjärjes-töjen välistä yhteyttä, perusti uusia järjestöjä ja piti rauhanjärjestöjä ajan tasalla ILCOP:n bulletiinin välityksellä. ILCOP loi yhteydet Intian, Kaukoidän, Yhdysvaltojen ja Euroopan järjestöihin.

ILCOP:n hallituksen jäsenet matkustivat paljon ja kirjoittivat bulle-tiiniin tapaamisistaan rauhanliikkeiden kanssa. Rauhanliikkeiden väli-set yhteyskanavat muodostuivat silti hitaasti ja niitä oli vaikea ylläpitää. ILCOP:n ja sen jäsenjärjestöjen oli kamppailtava rahanpuutetta, mccarthyismia, viisumiongelmia (USA) ja etenkin rauhanliikkeen rakenteiden sodanaikaisen sortumisen seurauksia vastaan. Mutta länsi-maiden sodanjälkeisen rauhanliikkeen uudet siemenet oli kylvetty. Rauhanaktivismin uusi aalto oli jo nousussa.

Itä-länsi -jännitys, ydinkokeet ja yhteydet kolmannen maailman mai-den kanssa tulivat jäsenjärjestöjen päähuolenaiheiksi 1950-luvulla. Englannissa Kansallinen rauhanneuvosto NPC yritti saada hallituksen laatimaan aloitteen maailman riisumiseksi aseista, se tuki Kiinan kansan-tasavallan jäsenyyttä YK:ssa ja vaati USA:ta ja Neuvostoliittoa lopettamaan vetypommikokeet. Neuvoston jäsenet kävivät yksityisiä keskuste-luja maan ulkoministerin ja muiden poliitikkojen kanssa Korean kriisis-tä. Ruotsin rauhanneuvosto ja Rauhan- ja sovinnonliitto SFSF tekivät tutustumismatkoja Neuvostoliittoon, pitivät satoja luentoja kouluissa ja kirkoissa, keräsivät tukea pakolaisille sekä onnistuivat pysäyttämään Ruotsin kansallisen ydinaseohjelman. Sveitsin Rauhanneuvosto keskitti toimintansa ydinkokeiden vastustamiseen, painosti maan hallitusta li-säämään kehitysapua ja tekemään aloitteita ydinkokeiden keskeyttämi-seksi.

USA:ssa rauhantyön kansallinen koordinointi tuotti ongelmia. IL-COP:iin liittynyt USA:n Kansallinen rauhanneuvosto (National Peace Conference) lakkautettiin 1954. Kansallinen sodan vastainen neuvosto, joka oli perustettu lokakuussa 1921 ja joka oli jäsenenä jo sotaa edel-täneessä IPB:ssä, liittyi ILCOP:iin mutta sen oli lopetettava toimintansa jo samana vuonna.

1950-luvun rauhanaalto

Kommunistisen kansainvälisyyden aaltoa seurasi rauhanliikkeen toinen nousukausi, joka alkoi 50-luvun lopulla. Kun sekä USA että Neuvosto-liitto olivat hankkineet ydinpommin (“The Bomb”), tuli mahdolliseksi rakentaa suhteellisen “kunniallinen” puolueeton tai sitoutumaton poli-tiikka ydinaseita vastaan. Uuden rauhanaallon välitön syy olivat ilmake-hässä suoritetut vetypommikokeet. Yhdysvaltojen vetypommikoesarja Tyynen valtameren alueella kylvi 1954 radioaktiivista tuhkaa japanilai-sen Lycky Dragon -kalastusaluksen 23-henkisen miehistön päälle. Ja-panilaiset järjestöt keräsivät 32 miljoonaa allekirjoitusta vaa-timukseensa ydinaseiden täydellisestä kieltämisestä. Nämä järjestöt muodostivat 1955 Japanin atomi- ja vetypommin vastaisen kansallisen neuvoston (GENSUIKYO). Bertrand Russell laati 1955 vetoomuksen brittien vetypommisuunnitelmaa vastaan. Tiedemiesten Pugwash-liike syntyi. Britit kuitenkin liittyivät ydinasekerhoon 1957 ja 1958 perustet-tiin Campaign for Nuclear Disarmament (CND). Samana vuonna Eng-lannin rauhanliike alkoi järjestää pääsiäis- eli Aldermaston -marsseja (Aldermaston on ydintutkimuskeskus).

Joukko länsisaksalaisia ydinfyysikoita laati 1957 brittien vetoomusta vastaavan Göttingenin vetoomuksen. USA:ssa National Committee for a Sane Nuclear Policy — lyhyesti ‘SANE’ — muodostettiin 1957 ja se julkaisi New York Timesissä ilmoituksen otsikolla “Tällaista vaaraa emme ole vielä koskaan kohdanneet”. Ruotsissa kansalaisjärjestöt liit-tyivät yhteen toimintaryhmäksi Ruotsin atomipommia vastaan. Vuosina 1957-1958 se keräsi 95 000 allekirjoitusta adressiin Ruotsin ydinasesuunnitelmia vastaan. Se onnistui kääntämään täydellisesti ylei-sen mielipiteen ydinaseita vastaan ja teki Ruotsin oman ydinaseen han-kintaPäätöksen poliittisesti mahdottomaksi.


Tulisiko Ruotsin hankkia ydinaseita?

Kyllä Ei Ei osaa sanoa

Kesäkuu 1957 40 % 36 % 24 %

Lokakuu1959 29% 51% 20%

Maaliskuu 1961 21 % 56 % 23 %

Syksy 1969 17% 69% 14%

Lähde: SIFO:n mielipidetutkimukset (P.A. Fogelström: Kampen för Fred)


Vuosi 1963: Kansainvälinen aseidenrilsunnan ja rauhan liitto (ICDP)

Vuoteen 1960 ehdittäessä useiden CND-tyyppistenja “ydinasepasifistis-ten” järjestöjen johtajat pääsivät yksimielisyyteen uuden maailmanliiton perustamisesta. Jotkut olivat osallistuneet Maailman rauhanneuvoston sponsoroimuin kongresseihin eivätkä pitäneet niiden neuvostomielisyy-destä. Läntisiä huomioitsijoita kutsuttiin aina näihin kongresseihin, mut-ta usein he kieltäytyivät tulemasta joko siksi, että tiesivät todelliset vaikutusmahdollisuutensa vähäisiksi tai siksi, että osallistuminen olisi heikentänyt heidäntoimintamahdollisuuksiaan kotimaassa.

Sitoutumattomuus oli päivän tunnussana. Intia ja monet muut juuri itsenäistyneet valtiot kieltäytyivät kiinnittymästä sen paremmin Yhdys-valtojen kuin Neuvostoliitonkaan linjaan ja pitivät viisaimpana pysyttäy-tyä erossa kylmästä sodasta. Ne ottivat kantaa kylmää sotaa sivuaviin kysymyksiin asiaperustein eivätkä sillä perusteella, kumpi suurvalta asi-aa ajoi. Sitoutumattomuudesta tuli myös monia uusia ydinasevastaisia rauhanliikkeitä yhdistävä ajatus.

Yhteistyöfooruniina ILCOP ei kyennyt herättämään näiden uusien Järjestöjen mielenkiintoa. Niille olivat tärkeitä poliittinen joukkotoimin-ta ja protesti, kun ILCOP taas keskittyi kansainvälisessä työssään rauhantutkimukseen sovitteluun, hallitusten välisiin neuvotteluihin ja Yhdistyneisiin Kansakuntiin. Oman rakenteen uudistaminen työllisti sen, eikä järjestö ollut halukas omaksumaan uusia ajatuksia ja tolmintamenetelmiä tal uusimaan radikaalisti johtoaan. Elokuussa 1960 ILCOP:in toimeenpaneva komitea päätti lisätä nimeensä sanat „Kansainvälinen rauhantomisto IPB“, ja syksyllä 1961 Genevessä aloitti jäl-leen työnsä päätoiminen sihteeristö.

Lontoossa oli tammikuussa 1959 koolla kansainvälinen ydinaseiden vastainen kongressi, jonka puheenjohtajana toimi Bertrand Russel. Eu-roopan ydinaseiden vastainen federaatio (European Federation against Nuclear Arms) syntyi yhtenä kongressin tuloksena. Federaatio kutsui syksyllä 1962 kokouksen koolle Oxfordiin, Englantiin, pohtimaan maa-ilmanlaajuisen liiton perustamista. Myös jotkut aiemmin perustetut IL-COP/IPB:n jäsenjärjestöt kuten IFOR, WRI ja niiden kansalliset osas-tot saivat kutsun ja osallistuivat Oxfordin tapaamiseen tammikuussa 1963. ILCOP:ia kokouksessa edusti puheenjohtaja Ernst Wolf.

Lehtiotsikoihin kokous pääsi, kun puolelta tusinalta Maailman rau-hanneuvoston WPC:n tarkkailijalta kiellettiin sisäänpääsy. Federaatio oli kutsunut tarkkailijat Oxfordiin, mutta läsnäolijoiden enemmistö ha-lusi keskustella maailmanliitosta ja suhteista rauhanpuolustajiin ilman WPC:n läsnäoloa. Monet halusivat myös välttää WPC:n osallistumisen mukanaan tuoman kielteisen julkisuuden.

Kokous päätti perustaa Kansainvälisen aseidenriisunnan ja rauhan liiton (International Confederation for Disarmament and Peace ICDP). Päätöstä toteuttamaan asetettiin komitea, jonka yhdeksi jäseneksi nimi-tettiin Sean MacBride.

Komitea kokoontui säännöllisesti seuraavien kuukausien aikana ja laati luonnoksen kaavaillun itsenäisten järjestöjen muodostaman kon-federaation säännöiksi. ILCOPIIPB osallistui tiiviisti työhön. Elokuun 20.-23. 1963 komitea kokoontui ILCOPIIPB:n yleiskokouksen yh-teydessä De Pietersbergissä, Oosterbeekissä.

ILCOP/IPB:n yleiskokouksessa ICDP:n perustamissuunnitelma nos-tatti kuvaan keskustelun, jossa WRI:n johdolla eräät järjestöt esittivät näiden kahden kansainvälisen yhteenliittymän yhdistämistä. Puheen-johtaja Ernst Wolf vastusti jyrkästi. Yleiskokous päätti siirtää kahdella vuodella päätöksentekoa yhteistyösuhteesta tai vaihtoehtoisesta sulaut-tamisesta. Syitä oli ilmeisesti kolme. ILCOP/IPB eli omaa muutos-prosessiaan. Se oli jo joitakin vuosia pyrkinyt vakiinnuttamaan asemansa vanhan IPB:n seuraajana ja oli aikeissa uusia sääntönsä ja muuttaa nimensä Kansainväliseksi rauhantoimistoksi. Sulautuminen olisi luulta-vasti merkinnyt sitä, että dynaaminen ICDP olisi omaksunut IPB:n toimintamuodot ja identiteetin. ILCOPIIPB oli myös saanut haltuunsa IPB:lle ennen sotaa kertyneen varallisuuden, vaikuttavat 800 000 Sveit-sin frangia, joka soi sen tulevaisuudensuunnitelmiin huomattavia va-pausasteita. ICDP:n hallituksessa väitettiin olevan myös kommunisteja ja jotkut ILCOP/IPB:n Jäsenet epäilivät järjestön olevan kommunistien juoni rauhanliikkeen ja ILCOP/IPB:n soluttamiseksi. Päätös olla sulau-tumatta ei merkinnyt ICDP:n hylkäämistä, pikemminkin ILCOP/IPB:n perustajat halusivat varmistaa senjatkuvuuden ja integriteetin. ICDP:lle esitettiin jopa rahallista tukea.

Jo tammikuussa 1963 ILCOPIIPB ja ICDP:n komitea alkoi julkaista Peace Information Bulletiinia noin tuhannen kappaleen painoksena kaikille ILCOP/IPB:nja ICDP:njäsenille. Kannessa luki “IPB:n julkaisu ICDP:lle”.

Jotkut jäsenjärjestöt arvostelivat ankarasti sulautumispäätöksen siir-toa. WRI:n toimeenpaneva komitea totesi:

“WRI valittaa yhdistymispäätöksen lykkäämistä näin pitkälle (...) ja vaatii molempia järjestöjä arvioimaan uudelleen kantansa (...). WRI ei voi kuulua molempiin elimiin joiden tarkoitusperät ovat identtiset ja sen on pakko jossain vaiheessa erota ellei päätöstä yhdistymisestä saada aikaan. (...) Kahden järjestön olemassaolo aiheuttaisi sekaannusta ja vahingoittaisi riippumattoman rauhan-liikkeen kykyä kehittyä ja toimia yhtenäisenä.”

IPB:n enemmistö vastusti liian likeistä yhteistoimintaa ICDP:n kanssa. Jäsenjärjestöjen vähemmistö oli äärimmäisen turhautunut tilanteesta, mutta enemmistö pääsi voitolle ja ILCOPIIPB:n yleiskokous jopa sopi, että “kaikkia järjestöjä tulisi pyytää vahvistamaan uudelleen jäsenyyten-sä ILCOP/IPB:ssä ICDP:n muodostamisen jälkeisen uuden tilanteen valossa. Vastaamatta jättäneiden järjestöjen tulisi katsoa eronneen jä-senyydestä”.

Ernst Wolf ehdotti 650 000 Sveitsin frangin suuruisen IPB:n rahaston muodostamista Sveitsiin kolmen uskotun miehen valvontaan. Yleisko-kous hyväksyi esityksen.

ICDP itse oli yhteensulautumisen kannalla, ehkä myös siksi että se olisi saanut näin käyttöönsä huomattavia finanssiresursseja. Mutta ICDP:n komitea pani omat tavoitteensa etusijalle, ja totesi pöytäkirjassaan (20.8) kuivasti: “Tapaamisissa on havaittu, ettei IPB (ILCOP) ole tois-taiseksi halukas harkitsemaan järjestöjen sulauttamista”.

ILCOP/IPB:n jäsenmäärä oli vaihdellut ensimmäisten 15 sodanjälkei-sen vuoden aikana. Useita uusia jäseniä liittyi järjestöön, mutta samaan aikaan monet myös lähtivät tai lopettivat toimintansa. Vuonna 1963 ILCOPIIPB:llä oli 17 jäsenjärjestöä:

WRI sekä IFOR (kansainvälisiä järjestöjä)

Arbeitsgemeinschaft Deutscher Friedensverbände (Länsi-Saksa)

Verband der Kriegsdienstweigerer (Länsi-Saksa)

Onafhanhelijke Contactcommissie voor Vredeswerk (Hollanti)

Association Montessort (Italia)

Norjan rauhanneuvosto

Ruotsin rauhan- ja sovinnonliitto SFSF

Stockholms Fredsförening (Ruotsi)

Sveitsin rauhanneuvosto

Pax Romana (Sveitsi)

Friends Peace Committee (Englanti)

Northern Friends Peace Board (Englanti)

National Peace Council (Englanti)

Peace Pledge Union (Englanti)

Fellowship of Reconciliation (FOR) (USA).

ICDP puolestaan muodostettiin samassa kokouksessa 20.8.1963 De Pietersbergissä. Siihen liittyivät:

Accra Assembly, IFOR ja WRI (kansainvälisiä järjestöjä)

CND (Kanada)

Combined Universities CND (Kanada)

Komiteen för Oplysning om Atomfaren (Tanska)

Action Civique Nonviolente (Ranska)

Mouvement contre l’Armement Atomique (Ranska)

Arbeitsgemenschaft Deutscher Friedensverbände (Länsi-Saksa)

Ostermarsch der Atomwaffengegner (Länsi-Saksa)

Akhil Bharat Sarva Seva Sangh (Intia)

Consulta per la Pace (Italia)

Comite 1963 voor de Vrede (Hollanti)

Stichting Anti-Atoombom Actie (Hollanti)

CND (Uusi Seelanti)

CND (Englanti)

Colleges and Universities CND (Englanti)

Committee of 100 (Englanti)

Friends Peace Committee (Englanti)

Youth CND (Englanti)

Fellowship of Reconciliation FOR (USA)

War Resisters League (USA)

Student Peace Union (USA)

National Committee for a Sane Nuclear Policy (USA)

Yugoslav League for Peace, Independence and Equality (Jugos-lavia).

Ensimmäinen työkokous ICDP:n peruskirjan hyväksyiniseksi ja liiton toimintaperiaatteiden sopimiseksi sovittiin pidettäväksi 9.-13. tammi-kuuta 1964 Tyringenissä, Ruotsissa. Noin 42 edustajaa 17 kansallisesta järjestöstä kymmenestä maasta ja kolmesta kansainvälisestä järjestöstä osallistui kokoukseen.

ICDP:lle perustettiin heti alakomitea pohtimaan sen suhteita ILCOP/IPB:n.


1964: KansainVälisen rauhantoimiston IPB:n jälleensyntymiflen

Ernst Wolf, joka oli ammatiltaan notaari, muodosti ILCOP:lle säätiön toimeenpanevan komitean kahden kaoottisen ja syvästi erimielisen ko-kouksen jälkeen 18. elokuuta 1964, kymmenen päivää ennen IPB:n yleiskokousta, jolle tapahtunut esiteltiin tapahtuneena tosiasiana, fait accomplina. Säätiö vastasi IPB:n ILCOPIIPB:lle siirretyistä varoista. Sääntöjen mukaan tuloja ja rajoitetussa määrin sen pääomaa tuli käyttää Kansainvälisen rauhantoimiston nimeä kantavan ja kansainvälistä rau-hanliikettä palvelevan Sveitsin toimiston rahoittamiseen. Pääoman val-vonta uskottiin kolmelle Sveitsissä asuvalle henkilölle. Säätiön sääntö-jen muutos vaatii Sveitsin hallituksen hyväksymisen. Pääoma oli siten sidottu IPB:n rahoittamiseen.

Elokuun 28. päivänä 1964 kokoontuivat ILCOPIIPB:n 13 jäsenjärjes-töä yleiskokoukseen. Ne hyväksyivät uudet säännöt ja järjestön nimen muuttamisen Kansainväliseksi rauhantoimistoksi (IPB). Järjestöt olivat Sveitsin, Englannin, Norjan ja Ruotsin rauhanneuvostot, Ruotsin rau-han- ja sovinnonliitto SFSF, Stockholms Fredsförening, IFOR sekä USA:n FOR, WRI, Northern Friends Peace Board sekä Friends Peace Committee Englannista, Saksan Verband der Kriegsdienstweigerer se-kä Hollannin Onafhanhelijke Contactcommissie voor Vredeswerk. Kol-me uutta järjestöä tuli mukaan 1964, Norjan Fredslag, Folkereisning Mot Krig (FMK) sekä sveitsiläinen Pacem in Terris.

WRI teki jälleen ehdotuksen IPB:n ja ICDP:n yhdistämisestä, mutta mukautui yleiskokouksen enemmistön hyväksyttyä ILCOP:n säätiön perustamisen. IPB:n toimiston oli jäätävä Geneveen eikä yhdistyminen ICDP:n kanssa ollut välittömästi mahdollista, koska sen toimisto sijaitsi Lontoossa. Lopulta päästiin kompromissiin. Yleiskokous vahvisti uudel-leen toiveensa aktjjvjsista toiminnallisista suhteista ICDP:n kanssa ja paatti järjestää molempien toimeenpanevien komiteoiden yhteisko-kouksia työstämään ehdotuksia tulevista suhteista. Lisäksi yleiskokous myonsi ICDP:lle tuhat puntaa ja yhtä suuren summan järjestöjen yhtei-selle rauhantyon tietopalvelulle.

Entinen IPB oli siten onnistuneesti uudelleenorganisoitu. Lisäksi sen rahoitus oli turvattu ILCOP:n säätiön kautta määräämättömään tulevai-suuteen. Toimisto muutti IPB:n talosta Charles Bonnet-kadun numerosta 9 nykyiseen osoitteeseensa rue de Zürich-kadun taloon 41. IL-COPIIPB:n puheenjohtaja Ernst Wolf valittiin IPB:n puheenjohtajaksi ja Englannin rauhanneuvoston John Kay valittiin toimeenpanevan ko-mitean puheenjohtajaksi. Sean MacBride valittiin taloudenhoitajaksi.

Vietnamin sodan vastainen liike

USA:n, Neuvostoliiton ja Ison-Britannian ratifioitua 1963 osittaisen ydinkoekieltosopimuksen, 50-luvun rauhanaalto alkoi ehtyä. USA ja Ni lopettivat ydinkokeet ilmakehässä ja lukuisat amerikkalais- neuvostoliit-tolaiset neuvottelut lupailivat liennytystä ja rauhoittivat pelkoja. Mutta USA:n rauhanaktivistit lähettivät pian uusia hälytysmerkkejä. He kävi-vät yhä huolestuneemmiksi USA:n roolista Vietnamissaja ensimmäinen yksinomaan Vietnamin sodan vastainen mielenosoitus järjestettiin New Yorkissa joulukuussa 1964. Vuonna 1968 Vietnamissa taisteli jo 535 000 amerikkalaista sotilasta. Sodanvastainen liike levisi nopeasti USA:sta ympäri maailmaa ja kehittyi kaikkien aikojen laajimmaksi rauhanliik-keeksi.

IPB:n vuoden 1965 konferenssi hyväksyi seuraavan kannanoton:

“IPB:n kansainvälinen konferenssi vetoaa Vietnamin tragediasta syvästi huolestuneena Yhdysvaltain hallitukseen

1) Että se lopettaisi Pohjois-Vietnamin pommitukset ja muut sotilaalliset toimet sitä vastaan

2) Että se julkisesti ilmoittaisi halukkuutensa ryhtyä kaikkien osapuolten, Kansallinen vapautusrintama mukaanlukien, välisiin neuvotteluihin ja kaikkien vieraiden joukkojen vetämiseen pois Vietnamista. Samalla vetoamme Kansalliseen vapautusrin-tamaan, että se suostuisi neuvotteluihin heti kun Yhdysvaltojen hallitus on hyväksynyt kaksi yllämainittua ehtoa.”

Luonnollisesti Vietnamin sota syvensi itä-länsi -konfiiktia. Yleinen mie-lipide, hallitukset ja rauhanliike sekä muut järjestöt asettuivat joko Neuvostoliiton ja Pohjois-Vietnamin tai USA:n ja Etelä-Vietnamin puolelle. IPB asettui YK:n pääsihteeri U. Thantin rinnalle. Kun asepal-velun vastustamisesta tuli USA:n rauhanliikkeen päästrategia, IPB kiin-nitti huomionsa sodan vastustuksen tähän puoleen.

IPB:n pääasiallinen toiminta vuonna 1966 liittyi YK:n rauhanturvatoi-mintaan. Kesäkuussa 1966 joukko YK:n kenttäoperaatioissa kokemusta hankkineita henkilöitä laati IPB:n isännöimässä tilaisuudessa ja rapor-tin Kansatja YK:n rauhanturvatoiminta. Erityinen tutkimussarja pantiin vireille ja IPB:n vuosikonferenssi Strasbourgissa keskittyi rauhan tur-vaamiskysymyksiin.

Bertil Svahnström, Ruotsin rauhan- ja sovinnonliiton SFSF:n edusta-ja, ehdotti Vietnam-maailmankonferenssin järjestämistä Tukholmassa (6.-7. heinäkuuta 1967). Tästä konferenssista tuli yksi niistä harvoista tilaisuuksista, joissa kansainväliset rauhanjärjestöt toimivat yhdessä. Konferenssin järjestivät Ruotsin rauhan- ja sovinnonliitto SFSF, IPB, [CDP, WRI ja WPC. Maailman rauhanneuvoston osallistuminen johti parjauskampanjaan Ruotsin lehdistössä. Lehdistölle lähetettiin väären-netty kirje, joka “osoitti” konferenssin olevan kommunistien juonia.

Oli myös monia muita ongelmia. Tulisiko vain Vietnamin Kansallisen vapautusrintaman olla edustettuna vai myös Vietnamin buddhalaisten? Pitäisikö asiaa ajamaan luoda pysyvä järjestö?

Vuoden 1967 kokoukseen saapui 430 edustajaa 63 maasta. Vah-vimmin edustettuna oli Yhdysvallat, jonka delegaatio tuomitsi maansa intervention Vietnamiin. Muuta ratkaisua ei nähty tai alistettu keskus-teluun kuin se, että USA:n tulisi lähteä Vietnamista ja että brittien tulisi lopettaa tukensa USA:lle. Uskonnollisten johtajien työryhmä oli ainoa, joka mainitsi sovittelun ja neuvottelut raportissaan.

Oikeus sotapalvel usta ja käskyistä kieltäytymiseen

Vuonna 1967 IPB:n toimeenpaneva komitea päätti ottaa esille kysymyk-sen oikeudesta kieltäytyä sotapalvelusta ja esimiehen käskyjen tottele-misesta ja teki siitä vuoden 1968 konferenssin keskeisen teeman. Yh-dessä Amnesty Internationalin, Friends World Committee for consul-tation’in (kveekarit), WRI:n ja Service Civil Internationalin kanssa se järjesti työseminaareja valmistelemaan vuoden 1968 konferenssia, joka pidettiin Reutlingenissa, Länsi-Saksassa elokuussa otsikolla Oikeus ase-palvelusta ja sotilaskäskyistä kieltäytymiseen.

Vuoden 1968 kokous alkoi luonnostella kansainvälistä sopimusta yk-silön oikeudesta kieltäytyä osallistumasta aseelliseen konfiiktiin. Elo-kuussa 1969 Ruotsissa järjestetty seminaari tuotti esityksen YK:n yleis-kokouksen päätöslauselmaksi asiasta sekä luonnoksen asepalvelusta ja

-koulutuksesta kieltäytymistä koskevaksi sopimukseksi. YK:n Ihmisoi-keustoimikuntaan (UN Human Rights Commission) pyrittiin vaikutta-maan niin, että se hyväksyisi oikeuden kieltäytyä aseista.

Jäsenjarjestökäsiuelyn jälkeen asiakirjat hyväksyttiin IPB:n yleisko-kouksessa 1970. Yhdistyneiden kansakuntien Ihmisoikeustoimikunta hyväksyi laajalti IPB:n luonnosta vastaavan päätöslauselman 27. istun-tokaudellaan. Tiukan muodollinen päätöslauselma pyysi YK:n pääsih-teeriä laatimaan raportin aseistakieltäytyjien asemasta. Se oli kuitenkin ensimmäinen avaus asiaan ja synnytti väittelyä YK:n piirissä. Kuusitoista vuotta myöhemmin Ihmisoikeustoimikunta 42. Istunnossaan 1987 ensi kerran tunnusti aseistakieltäytymisen omantunnon syistä ihmisoikeute-na. Vuonna 1987 hyväksyttyä päätöslauselmaa vahvistettiin 1989. IPB:n toimikunnalle antama lausunto nojasi kolmeen aseistakieltäytymisoi-keutta puoltavaan perusnäkökohtaan:

1. Aseistakieltäytymisen salliminen on nähtävä kansainvälistä luottamusta lisäävänä toimena

2. Mikäli oikeus elämään on perustavanlaatuinen oikeus, silloin tulisi tunnustaa myös oikeus kieltäytyä tappamasta

3. Vaihtoehtopalvelun puuttuminen merkitsee inhimillisten voimavarojen traagista tuhlaamista.

Ihmisoikeustoimikunta hyväksyi uuden päätöslauselman aseistakiel-täytymisestä äänestyksettä vuonna 1989. Se on toistaiseksi voimakkain YK:n minkään elimen tästä kysymyksestä esittämä kannanotto, ja en-simmäistä kertaa sosialistinen valtio, Unkari, osallistui tukij ana tällaisen aloitteen tekemiseen. Muut aloitteen tukijat olivat Itävalta, Kanada, Costa Rica, Ranska, Länsi-Saksa, Hollanti, Portugali, Espanja, Ruotsi ja Englanti. Päätöslauselman johdantopykälissä todetaan:

(Ihmisoikeustoimikunta) “Tunnustaa, että jokaisella ihmisellä on oikeus asepalvelun vastaisiin omantunnonsyihin yhtenä ajatuk-sen, omantunnon- ja uskonnonvapauden laillisen harjoittamisen muotona. Se suosittelee pakollista asevelvollisuutta soveltaville valtioille, (...) että ne tarjoavat aseistakieltäytyjille vaihtoehtoisen palvelun eri muotoja (...) sekä että ne pidättyvät tuomitsemasta tällaisia henkilöitä vankeuteen ja painottaa, että vaihtoehtoisen palvelun muotojen tulee olla periaatteessa aseettomia tai siviili-luonteisia, yleishyödyllisiä eivätkä ne saa olla luonteeltaan ran-gaistuksenomaisia.”

Päätöslauselma on mahtava väline rauhanjärjestöjen käsissä niissä mais-sa, jotka eivät vielä tunnusta oikeutta aseistakieltäytymiseen. Tunnustus tästä menestyksestä on annettava ennenkaikkea kveekarien ja WRI:n uhrautùvalle ja pitkäaikaiselle työlle.


Yleinen ja täydellinen aseidenrilsunta —Kansalaisjärjestöjen aseriisunnan erityiskomitea

IPB omaksui 1960-luvun lopulla uuden, tutkivan ja uusia kysymyksiä esille nostavan roolin työssään. Tehtävästään IPB selviytyi hyvin. Sen jäsenmäärä kasvoi. Kuusi uutta jäsentä liittyi IPB:hen vuosien 1967-1969 välillä. Mutta IPB piti jatkuvasti tavoitteenaan myös rauhanliik-keen kansainvälisen työn parempaa organisointia.

Helmikuusta 1970 lähtien IPB ja sen Geneven toimisto palveli Kansalaisjärjestöjen aseriisunnan erityiskomitean sihteeristönä (Special NGO Committee on Disarmament). Komitea perustettiin hallituksista riippumattomien kansainvälisten järjestöjen yhteisorganisaatioksi.

Termin NGO-kansalaisjärjestöt (Non-Governmental Organisations) tausta on YK:n alkuvaiheissa. Kun hallitukset 1945 lähettivät valtuus-kuntansa San Fransiscoon perustamaan Yhdistyneitä Kansakuntia, mu-kana oli edustajia myös monista kansanliikkeistä, joita YK:n termistössä alettiin kutsua käsitteellä Non-Governmental Organisations, NGO (hallituksiSta riippumattomat kansalaisjärjestöt). YK:n talous- ja sosi-aalineuvostOn (ECOSOC) ja NGO:iden välillä sovittiin järjestöjen neu-voa antavasta asemasta YK:ssa (YK:n peruskirjan artikla 71). Vuonna 1948 erityisaseman saaneet järjestöt yrittivät lisätä vaikutusvaltaansa YK:ssa ryhtymällä koordinoimaan toimintaansa. Ne muodostivat yh-teiselimen nimellä Conference of Non-Governmental Organisations in Consultative Status with the UN Economic and Social Council (CON-GO). CONGO kokoontuu joka kolmas vuosi yleiskokouksen yhteydes-sa.

Monilla YK:lle neuvoa antavilla kansalaisjärjestöillä on vähän yhteisiä tekijöitä paitsi se, etteivät ne edusta hallituksiaan ja että ne tukevat YK:ta. Niihin kuuluu niin ammatillisia järjestöjä kuin rauhanjärjestöjä-kin, urheilujärjestöjä ja kuluttajaliikkeitä. Siksi eri aloilla tarvitaan eri-tyisiä NGO-komiteoita käsittelemään aseidenriisuntaa, ihmisoikeuksia, ylikansallisia yhtiöitä, huumeongelmaa jne.

Kansalaisjärjestöjen aseidenriisunnan erityiskomitea perustettiin Ge-nevessä vuonna 1968. Vuonna 1990 siihen kuuluivat mm. IPB, WILPF, WPC, Friends World Committee for Consultation (kveekarit), World Federation of Scientific Workers, World Conference on Religion and Peace (WCRP), World Federation of Democratic Youth (WFDY), International Youth and Student Movement for the UN (ISMUN), Afro-Asian Peoples Solidarity Organisation (AAJ)SO), Commission of the Churches on International Affairs, International Union of Students, Pax Christi International sekä Women’s International Democratic Fe-deration. Aseriisunnan NGO-komitea asetettiin myös New Yorkiin

1973.

• Genevenkansalaisjärjestökomitea on pitänyt kokouksia säännöllisesti ja erityisten tapahtumien yhteydessä. Konferenssit ovat pyrkineet vai-kuttamaan YK:hon esimerkiksi YK:n aseidenriisuntaa käsitelleissä eri-tylsiStunnojssa

Syyskuussa 1972 järjestettiin Kansalaisjärjestöjen kansainvälinen aseidenriisuntakonferenssi Genevessä YK:n Kansojen Palatsissa. Se oli ilmeisesti ensimmäinen merkittävä kansalaisjärjestöjen tähän kysymykseen keskittynyt tapaaminen; eri järjestöjen ja hallitusten edustajia oli 250.



Sean MacBride ‚yhtyi IPB:n taloudenhoitajaksi vuonna 1964. Hän vaikutti keskeisesti kansainvälisen rauhantyön kehitykseen kahden seuraavan vuosikym-men en ajan. Macßnde sai Nobelin rauhanpalkinnon 1974.


Konferenssi palveli kenraaliharjoituksena myös toiselle, IPB:n Brad-fordissa, Englannissa järjestämälle rauhanliikkeiden ja muiden kansan-liikkeiden tapaamiselle. IPB oli johdonmukaisesti vaatinut hallitusten välistä maailman aseidenriisuntakonferenssia koolle. Bradfordin tapaa-minen 29. elokuuta – 1. syyskuuta 1974 (“YK:n maailman aseriisunta-konferenssin valmistelukonferenssi”) tuotti ns. Bradfordin esitykset vaa-ditun konferenssin asialistaksi. Bradfordin esityksiä levitettiin maailmal-le kymmenellä kielellä miljoona kappaletta. Ne olivat osa maailman yleisen mielipiteen massiivista nostamista YK:n aseriisuntakonferenssin puolesta. Kampanja rahoitettiin Nobelin rauhanpalkinnolla, joka sama-na vuonna myönnettiin Sean Macßridelle, IPB:n toimeenpanevan ko-mitean puheenjohtajalle ja Bradfordin aloitteen primus motorille.

Bradfordin esitykset -asiakirja esitti, että YK:n esimmäiseksi päämää-räksi tulisi ottaa yleinen ja täydellinen aseidenriisunta. Se halusi paljas-taa asevarustelun takana piilevät teolliset intressit ja rajoittaa niiden vaikutusvaltaa. Se vaati ydinaseiden julistamista laittomiksi ja niiden riisumista. Kansainvälisen turvallisuuden lujittamiseksi se vaati asevien-nm valvontaa ja lisensioimista, sotilasliittojen hajottamista, sitoutumista ydinaseiden ensikäytöstä pidättymiseen sekä kansainvälisen tuomiois-tuimen alaan kuuluvan sitovan lainsäädännön lisäämistä.

Kutsu maailman aseriisuntakonferenssiin tuli myös toiselta suunnalta. Sitoutumattomien maiden liike päätti käyttää hankkimaansa lukumää-räistä voimaa YK:ssa saadakseen YK:n ensimmäisen aseidenriisunnan erityisistunnon koolle 1978. IPB alkoi välittömästi valmistautua istun-toon, ja useita seminaareja järjestettiin koordinoimaan kansalaisjärjes-töjen panosta kokouksessa. Genevessä 24. -25. lokakuuta 1977 järjes-tetty NGO-kokous listasi keskeiset huolenaiheet. Niihin kuuluivat ydin-aseiden, kemiallisten aseiden ja muiden joukkotuhoaseiden kieltämi-nen, mukaanlukien uusi neutronipommi, ydinkoekielto, asevoimien ja tavanomaisten aseiden supistaminen, asekaupan rajoittaminen ja varus-telun supistarnisen vapauttarnien varojen käyttäminen kehitysmaiden tarpeisiin. IPB teki ornat esityksensä lokakuussa 1977. Se vaati YK:n erityisistuntoa hyväksymään uuden YK:n konvention, joka julistaisi ydinaseiden käytön laittomaksi. IPB vaati myös uusien aseiden tutkimus-ja kehitystyön keskeyttämistä (moratorio) sekä asekaupan ja aseistuk-sen siirtojen asettamista kansainväliseen valvontaan. Tavoitteena oli aseistuksen jäädyttärninen olemassa olevalle tasolle toimilla, jotka “eivät loisi uhkaa turvallisuudelle ja joiden toimeenpano vaatii vain poliittista tahtoa”.



6. 1980-luvun rauhanaalto

Vietnamin sodan päätyttyä 1975 rauhanliike alkoi suhteellisesti heiken-tyä. Samana vuonna oli hyväksytty ETYK:in Helsingin päätösasiakirja, joka enteili kylmän sodan loppua. Asiakirja nähtiin eräänlaisena toisen maailmansodan rauhansopimuksen korvikkeena, joka vakiinnutti Eu-roopan maiden sodanjälkeiset rajat. ETYK:in (Euroopan turvallisuus-ja yhteistyökokouksen) neuvotteluihin Suomessa osallistui 35 maata. Kaikki Euroopan maat Aibaniaa lukuunottamatta sekä USA ja Kanada olivat mukana. Rauhanaktivistit alkoivatkin yhä enemmän suunnata huomiotaan kolmannen maailman kehityksen ja vapautuksen ongelmiin sekä ihmisoikeuksiin, ydinenergiaan ja ympäristöön.

Mutta varsinaisesti rauhanliikkeen uusi nousu alkoi jo vuosina 1976

-77, ja tälläkin kertaa sen herättivät ydinaseet. Naiset rauhan puolesta-ryhmiä alkoi syntyä Ruotsiin, Norjaan ja Hollantiin, myöhemmin myös Sveitsiin ja Ranskaan. Hollannin Interkerkeijig Vredesberaad 1KV (Kirkkojen välinen rauhanneuvosto) ryhtyi painottamaan, ettei ainoas-taan ydinaseiden käyttö vaan myös niiden hallussapito oli moraalisesti väärin.

Vuosina 1975 ja 1976 IPB:n edustajat vierailivat Japanissa GEN-SUIKYO:n (Japanin atomi- ja vetypommien vastainen neuvosto) vie-raina, ja laativat suunnitelman lääketieteen ja muiden alojen asiantun-tijoiden kansainvälisestä symposiumista, jossa arvioitaisiin Hiroshiman ja Nagasakin pommituksista tehtyjä tutkimuksia ja selvitettäisiin eloon-jääneiden oloja. Perustettiin kansainvälinen komitea, joka kokoontui Maailman terveysjärjestön WHO:n ja IPB:n toimistossa Genevessä. Symposium “Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien tuho- ja jäl-kiseuraukset” kokoontui heinä- ja elokuussa 1977 Tokiossa. Sym-posiumin loppuraportista tuli perusteos ydinsodan seurausten tutki-mukselle. Käsite Hibakusha — ydinaseen elävä uhri — tunnetaan nyt maailmanlaajuisesti. Vielä 1970-luvun lopulla käytettävissä oli hyvin vähän julkisia tieteellisiä tutkimuksia ydinräjähdyksen seurauksista.

Huhti- ja kesäkuussa 1977 monet IPB:n jäsenjärjestöt osallistuivat




Rauhanliike pyrki vaikuttamaan ETYKin Beigradin seurantakokoukseen 1977.

Ennen kokouksen alkua lähetettiin aseriisuntaviesti Helsingistä kokouskaupunki

Beigradiin. Joukkotilaisuuksiin pysähdyttiin matkan varrella. Kuvassa joitakin

viestiä koko matkan kantaneista; Gerd Greune toinen vasemmalta. Kuva Jukka

Hailman.



Saksan rauhanyhdistyksen DFG-VK:n aloitteesta syntyneeseen, IPB:n ja WRI:n sponsoroimaan Kansainväliseen rauhanviestiin Helsingistä Beigradiin. Viestin johtohahmo oli Gerd Greune, DFG-VK:n kansain-välinen sihteeri ja IPB:n toimeenpanevan komitean jäsen vuodesta

1975.

Rauhanliike katsoi, ettei Helsingin päätösasiakirjan lupauksia ollut täytetty, ja se halusi antaa uutta pontta dokumentin velvoitteille. Halki Euroopan kulkeneen viestin tavoitteena oli

“kertoa ihmisille Helsingin päätösasiakirjan aseidenriisuntatoivei-den ja tosiasiallisesti jatkuvan asevarustelun välisestä ristiriidasta sekä surmavälineiden järjettömästä määrästä niin idässä kuin län-nessäkin”.

Tarkoituksena oli saada “ihmiset ymmärtämään, että tarvittiin juuri heidän aktiivista osallistumistaan, jotta hallitukset vastustai-sivat lujemmin sotilasteollisten kompieksien vaatimuksia” sekä “puhua suoraan niiden maiden hallituksille, joiden kautta viesti kulkee ja erityisesti sellaisille maille kuin Itävalta, joiden asialis-talla aseriisuntakysymykset ovat.”

Pikkuautojen saattama viestibussi matkasi Helsingistä Belgradiin. Mat-kan varrella järjestettiin satoja tilaisuuksia kaduilla ja toreilla, halleissa, kouluissa, yliopistoissa, tehtaissa ja muissa kokoontumispaikoissa. Viesti tavoitti noin 500 000 ihmistä tuhannessa kaupungissa ja kylässä.

Viesti on hyvä esimerkki siitä, kuinka hallitustason ja kansanliikkeiden tason toiminnan välille voidaan luoda yhteys. Viesti oli suunnattu ETYK-neuvottelijoille ja alkavalle Belgradin seurantakokoukselle. Viestinviejät tapasivat myös monenkeskisestä asevoimien vähentämi-sestä (Mutually Balanced Force Reductions MBFR) neuvotelleet dip-lomaatit Wienissä. Sean MacBride, IPB:n puheenjohtaja ja Yh-distyneiden Kansakuntien apulaispääsihteeri, lähetti viestin matkaan Helsingistä. Suomen ulkoministerin edustaja ja kansanedustajia osallis-tui tilaisuuteen.

Viesti oli myös esimerkki länsieurooppalaisten rauhanryhmien käy-tännön yhteistyöstä. Monet järjestöt ja aktivistit tapasivat ensimmäistä kertaa muiden maiden samoinajattelijoita viestin ja sen valmistelujen aikana.

Vuosina 1977 ja 1978 Euroopassa käynnistyi kampanja neutronipom-mia vastaan. Ensimmäisenä järjestäytyi Stop de Neutronen Bom- liike Hollannissa. Muiden maiden rauhanryhmät nostivat asian nopeasti jul-kisuuteen. Kampanja päättyi menestyksellisesti, kun USA:n silloinen presidentti Jimmy Carter peruutti päätöksen sijoittaa aseita Euroop-paan. Alunperin neutronipommi kehitettiin USA:ssa erityisesti “Euroo-pan sotanäyttämöä” varten.

Kehitysmaissa puhjenneet uudet ristiriidat huononsivat samaan ai-kaan itä-länsisuhteita. Vuonna 1979 Neuvostoliitto tunkeutui Afganis-taniinja sandinistit saivat vallan Nicaraguassa. Asevarustelu alkoi jälleen kiihtyä. Uudet sotastrategiat sekä joidenkin poliitikkojen puheet kertoi-vat ydinsodan riskin kasvavan Euroopassa.

Joulukuussa 1979 NATO teki kuuluisan kaksoispäätöksensä, josta rauhanliike sai näkyvän kampanjakohteen. Päätöksen mukaan Euroop-paan tuli sijoittaa keskipitkän kantaman ydinohjuksia (Pershing II- ja risteilyohjuksia) samanaikaisesti, kun Neuvostoliiton kanssa oli määrä neuvotella sekä niiden että venäläisten SS 20-ohjusten poisvetämisestä. Uusien ohjusten sijoittaminen lykättiin vuoteen 1983. Rauhanliikkeillä oli runsaasti aikaa nostaa ihmiset liikekannalle niitä vastaan.

Esimerkki onnistuneesta mobilisoinnista on Tanskan Ei ydinaseille

-liike (Nej til Atomvåben NtA). Lokakuussa 1979 viisi yksityishenkilöä päätti julkaista ilmoituksen kahdessa tanskalaisessa päälehdessä otsikol-la Ei ydina&eille. Ilmoituksissa he pyysivät lisää allekirjoituksia vetoomukseensa ja taloudellista tukea asialle. Vastauksia tuli tuhan-sittain, ja marraskuussa ne täyttivät sanomalehden kaksi sivua. Tam-mikuun 13.-14. päivinä 1980 Ei ydinaseille -liikkeellä oli ensimmäinen kokouksensa. Ryhmä on uuden rauhanaallon tyyppiesimerkki. Se ei omaksunut selkeää järjestöllistä rakennetta tai nimennyt johtoryhmää. Ryhmän jäsenet osallistuivat kansainvälisen rauhanliikkeen kokouksiin yksityisheflkilöinä sanoen, ettei heillä ollut valtuuksia edustaa järjestöä vaan kertoa sen toiminnasta. Liikkeen tavoitteet olivat hyvin rajatut.

Norjan Ei ydinaseille -liike (Nei til Atomvapen), joka muodostettiin samaan aikaan, kieltäytyi puuttumasta muihin kuin ydinaseisiin liittyviin kysymyksiin. Ihmiset tulivat mielellään mukaan tähän järjestäytymis-muotoon, erityisesti nuoret, naiset ja korkeakoulutetut.

Rauhanliikkeen voimakas nousu ja sadat uudet rauhanryhmät yllätti-vät useimmat poliitikot. Myös vakiintuneet rauhanjärjestöt yllättyivät. Englannin CND:n jäsenmäärä kasvoi: vuonna 1979 jäseniä oli 4 000, vuonna 1982 jo 50 000 ja vuonna 1984 peräti 94 000. Lokakuun 26. päivänä 1980 yli 100 000 lontoolaista otti osaa CND:n mielenosoituk-seen. Jotkut rauhanjärjestöt reagoivat myös kielteisesti jäsenmääränsä moninkertaistumiseen. Ne pelkäsivät, että “ydinasepasifistien” jäsenenemmistö hämärtäisi niiden radikaalipasifistisen ideologian.

Kansainvälisellä tasolla IBP kiinnitti huomionsa kaksoispäätöksestä käytyihin neuvotteluihin. Puheenjohtaja Sean MacBride ryhtyi kirjeen-vaihtoon neuvottelijoiden kanssa. IPB lähetti marraskuun 30. päivänä 1981 lehdistötiedotteen muodossa hyväntahtoisen kirjeen USA:n ja Ni:n pääneuvottelijoille Kvitsinskille ja Nitzelle, jotka johtivat keskipit-kän kantaman ydinaseista käytäviä neuvotteluja (INF-neuvottelut). “IPB toivottaa lämpimästi tervetulleiksi tänään alkaneet ydinaseneuvot-telut.” Kirje antoi tukea sitoutumattomien maiden “ryhmä 21:n” tekemil-le aloitteille ja vaati ohjelmaa täydellisen aseidenriisunnan toteut-tamiseksi. Neuvottelijoita muistutettiin lähestyvästä YK:n aseriisunnan erit-yisistunnosta ja avautuneesta mahdollisuudesta käynnistää neu-vottelut yleisestä ja täydellisestä aseidenriisunnasta. Kirjeen allekirjoit-tivat Nobelin rauhanpalkinnolla laakeroidut puheenjohtaja MacBride ja varapresidentti Philip Noel-Baker.


JOUIUkUU 1980: Kansainvälinen lääkärit ydinaseita Vastaan (IPPNW) syntyy

Maaliskuun 29. päivänä 1979 eräs bostonilainen lääkäriryhmä piti tiedo-tustilaisuuden ydinteollisuuden aiheuttamista vaaroista. Täsmälleen sa-mana päivänä vaurioitui Three Mile Islandin ydinvoimala Harrisburgissa Pennsylvaniassa, ja tiedotustilaisuuden järjestäneet lääkärit saivat val-tavaa julkisuutta lehdistössä. Monet lääkärit olivat kuitenkin enemmän huolissaan ydinsodan mahdollisista seurauksista, ja maaliskuussa 1980 he julkistivat kirjeensä presidentti Carterille ja Neuvostoliiton johtajalle Brezhneville New York Timesissa. Sekä Brezhnev että Valko-inen talo vastasivat kirjeeseen. Elokuussa 1980 Hollannin Pugwash-konferenssi, johon osallistui lääketieteen tohtoreita monista maista, teki johtopäätöksensä:

“Ydinsodan varalle on hyödytöntä varautua lääketieteen keinoin. Ydinsota aiheuttaisi historiassa ennen näkemättömän määrän kuolonuhreja, vammautumisia ja sairauksia. Sen rinnalla kaikki aiemmat piinat ja sodat vaikuttaisivat mitättömiltä. Ydinasehyök-käyksen seurausten korjaamiseen ei ole tehokkaita lääketieteel-lisiä keinoja.”

Joulukuussa samana vuonna kuusi amerikkalaista ja neuvostoliittolaista lääkäriä käynnisti Genevessä Kansainvälisen lääkärit ydinsotaa vastaan

-liikkeen (International Physicians for the Prevention of Nuclear War IPPNW). Ryhmä kutsuttiin myöhemmin uudelleen Moskovaan televisiokeskusteluun ydinsodan todennäköisistä seurauksista. Tunnin mittainen ohjelma välitettiin kaikkialle Neuvostoliittoon ja myöhemmin myös USA:an, Hollantiin, Pohjoismaihin ja muihin maihin. Vuonna 1986 IPPNW:llä oli 145 000 jäsentä 40 maassa, kaikki lääkäreitä tai terveydenhuollon työntekijöitä.

Huhtikuu 1980: Euroopan ydinaseriisuntavetoomus

(END)

Joulukuussa 1979 tehty päätös Pershing- ja risteilyohjusten sijoittami-sesta Euroopan maihin ja Englantiin sai Edward Thompsonin, histori-oitsijan ja kirjailijan, protestoimaan julkisesti artikkelisarjalla. Thomp-son laati yhdessä Bertrand Russellin rauhansäätiön Ken Coatesin, Työ-väenpuolueen turvallisuuspoliittisten neuvonantaj len Mary Kaldorin ja Dan Smithin, ICDP:n pääsihteeri Peggy Duffin, ay-johtaja Arthur Scar-gillin ja eräiden muiden vaikuttajien kanssa Vetoomuksen Euroopan riisumiseksi ydinaseista — END-vetoomuksen (European Nuclear Di-sarmament). Monet vetoomuksen tekijöistä olivat kohdanneet jo 1974 Bradfordin seminaarissa pohtien, miltä perustalta voitaisiin luoda uusi Eurooppalainen rauhanliike.

Vetoomus oli osa Euroopan ydinaseiden riisuntakampanjaa, jonka panivat liikkeelle Bertrand Russellin rauhansäätiö (BRPF), ICDP ja CND. Vetoomus esitettiin lehdistökokouksessa 28. huhtikuuta 1980, ja se tavoitti välittömästi kaikkien Euroopan rauhanaktivistien mielen ja sydämen. Vetoomus oli sekä näkemyksellinen että käytännöllinen, pe-lottava ja samalla, ratkaisun tarjoava. Se alkoi sanoilla: “Olemme astumassa ihmiskunnan historian vaarallisimmalle vuosikymmenelle. Kol-mas maailmansota ei ole ainoastaan mahdollinen vaan yhä todennäköi-sempi.” Aänensävy ei juuri eronnut vuoden 1957 SANE-vetoomuksesta:

Meitä uhkaa ennennäkemätön’ vaara. Mutta vetoomus puki sanoiksi ihmisten tunteet ja pelot ja tulisi pian heijastumaan politiikkojen puheis-sa:

“Rajoitetun” ydinsodan ajatus on saatu kuulostamaan yhä uskottavam-malta. Kumpikin osapuoli yrittää todistaa oman valmiutensa käyttää ydinaseita estääkseen toista käyttämästä omiaan samalla kun suun-nitellaan uusia, “käyttökelpoisia” ydinaseita.”

Vetoomus esitti myös vaihtoehdon vakiintuneelle ja vallitsevalle nä-kemykselle idän ja lännen — hyvän ja pahan — välisistä suhteista:

“Emme halua jakaa syyllisyyttä Idän ja Lännen poliittisten ja sotilaallisten johtajien kesken. Molemmat osapuolet ovat syyllisiä, molemmat osapuolet ovat asennoituneet uhkaavasti ja ryhtyneet aggressiivisiin tekoihin maailman eri puolilla.”

WPC:n rauhankomiteat hylkäsivät päättäväisesti tämän ajattelutavan ja aloittivat kampanjan Bertrand Russellin rauhansäätiötäja END-yhteys-komiteaa vastaan. END:in vastaisia julkaisuja levitettiin runsain mitoin eri kielillä kaikkialle maailmaan.

Vetoomus esitti selkeän tien ulos ydinaseumpikujasta:

“Tilanteen ratkaisukeinot ovat meidän käsissämme. Meidän on toimittava yhdessä vapauttaaksemme koko Euroopan alueen Puolasta Portugaliin ydinaseista, lentokone- ja sukellus-venetukikohdista ja kaikista ydinaseita kehittelevistä ja niitä valmistavista laitoksista. Vaadimme molempia suurvaltoja vetä-mään kaikki ydinaseet pois Euroopan alueelta. Erityisesti vaadim-me Neuvostoliittoa lopettamaan keskipitkän matkan SS-20

-ohjusten tuotannon sekä Yhdysvaltoja luopumaan päätökses-tään kehittää risteilyohjuksia ja Pershing 11-ohjuksia ja sijoittaa niitä länsi-Eurooppaan. Vaadimme myös SALT 11-sopimuksen ratiflointia välttämättömänä askeleena kohti tehokkaiden, yleistä ja täydellistä aseistariisuntaa koskevien neuvottelujen elvyttämis-tä.”

Vetoomus ilmensi rauhanliikkeiden jäsenten välistä solidaarisuutta ja kehotti heitä kapinaan:

“Meidän on puolustettava ja laajennettava kaikkien kansalaisten oikeutta niin idässä kuin lännessä osallistua tähän yhteiseen liik-keeseen ja kaikenlaiseen yhteistoimintaan”. “Meidän on alettava toimia kuin yhdistynyt, puolueeton ja rauhallinen Eurooppa jo olisi olemassa. Meidän on opittava olemaan lojaaleja ei “idälle” tai

“lännelle” vaan toisillemme ja meidän on oltava välittämättä mis-tään kansallisvaltion asettamista esteistä tai rajoituksista.” (END-manifesti suomeksi kokonaisuudessaan kirjassa E.P. Thompson:

Kylmän sodan tuolla puolen, Sadankomiteavihkot no 8 ja E.P Thompson (toim.): Tähtien sota. Suomen Rauhanliitto 1988).

Vetoomuksen alullepanijat alkoivat kerätä allekirjoituksia kannanot-toonsa Englannissa. Muilta eurooppalaisilta toivottiin tukea END-kon-ventioiden idealle:

“Olemme vastaanottaneet ihastuksella Bertrand Russellin rau-hansäätiön esityksen yleiseurooppalaisesta kampanjasta Euroo-pan kaikkien valtioiden maaperän ja vesialueiden vapauttamiseksi ydinaseista. (...) Tämän työn edistämiseksi tarvit-taisiin eurooppalainen kokous, joka tutkisi ydinaseettoman vyö-hykkeen muodostamiseen liittyviä ongelmia, keskustelisi erilaisista välitysehdotuksista, jotka voivat edistää tätä tavoitetta, ja joka auttaisi perustaman rauhan ja aseriisunnan puolesta toimi-van kansanhikkeen.”

Marraskuussa 1981 vetoomuksen italialaiset allekirjoittajatja erityisesti maan uuden rauhanliikkeen eurokommunistinen fraktio isännöivät yleiseurooppalaisen kokouksen Roomassa. Siihen osallistuivat mm. Pet-ra Kelly ja Rudolf Bahro Länsi-Saksan Vihreistä, Jo Leinen Saksan ekologisesta liikkeestä (Bundesverband Bürgerinitiativen Umwelt-schutz BBU), Eva Quistorp Saksan Naiset rauhan puolesta -liikkeestä ja Ken Coates Bertrand Russellin rauhansäätiöstä. He päättivät kutsua koolle ensimmäisen END-konvention ja muodostivat END:n yhteysko-mitean sitä organisoimaan. Konventio pidettiin seuraavana vuonna, 1.-4. heinäkuuta 1982 Brysselissä. Se käynnisti vieläkin elävän prosessin. Brysselin jälkeen konventioita on pidetty Länsi-Berliinissä (1983,3 000 osallistujaa), Perugiassa Italiassa 1984, Amsterdamissa 1985, Evryssä Ranskassa 1986, Coventryssä Englannissa 1987, Lundissa Ruotsissa 1988 ja Vitoriassa Espanjassa 1989. Vuoden 1990 END-konventio pi-dettiin osin Helsingissä, osin Tallinnassa, Eestin pääkaupungissa. Hel-sinki-Tallinna -konventio oli historiallinen ja uudisti END-prosessia yhteiskunnallisten ja poliittisten liikkeiden -kuten kansanrintaman ja ympäristöliikkeen osallistuessa suoraan konvention valmisteluun Ees-tissä. Seuraavan konvention pitopaikaksi päätettiin Moskova.

END-konventioilla on ollut useita funktioita. Ne tekivät mahdollisiksi eri perusryhmistä tulevien rauhantyöntekijöiden tapaamisen ja järjes-täytymisen. Satoja opettajien, lääkärien, kenraalien, naisten, kirjastovir-kailijoiden, insinöörien jne rauhanryhmiä syntyi tällä tavoin. Konventiot ovat olleet yhteinen kohtaamispaikka, jossa poliitikot ja rauhanaktivistit ovat voineet keskustella rauhasta. Ne muodostivat myös siteen ay-liik-keen ja rauhanliikkeen välille. Niissä tehtiin useita yrityksiä vetää cris-tetyt itä-Euroopan “riippumattomat” -rauhanryhmät mukaan liikkee-seen ja ne toivat julkisuuteen itä-Euroopan riippumattomia rauhanliik-keitä, esimerkiksi DDR:n “Miekat auroiksi”, Puolan Vapaus ja rauha, Unkarin Dialogi ja 460, Neuvostoliiton Luottamus-ryhmät ja Tshekkoslovakian Charta 77.

END-yhteyskorniteasta ei kuitenkaan ole kehittynyt kansainvälistä järjestöä, vaikka sille käytännössä tehdään jäsenhakemuksia ja sillä on ornat jäsenmaksut ja budjetti. Sen tehtävät rajoittuvat END-konvention valmistelemiseen. Bertrand Russellin rauhansäätiö huolehtii hallinnol-lisesta työstä konventioiden välillä. Jokaista konventiota varten on pe-rustettu uusi kansallinen järjestelykomitea.

Konventioiden monet alkuperäiset tavoitteet on täytetty. Kaikkein laajimmaksi jääneen Berliinin konvention jälkeen konventioista on tul-lut vuosittain toistuva tapahtuma. END-prosessin “institutionalisoitumi-sen” estämiseksi monet rauhanjärjestöt ja END-yhteyskomitean jäsenet ovat yrittäneet löytää sille uusia tavoitteita ja työmenetelmiä.

1981: Kansainvälinen rauhantyön tiedonvälitys- ja yhteysverkosto (IPCC)

Monet 1980-luvun alun usein hyvinkin löyhästi järjestäytyneet uudet ryhmät tunsivat tarvitsevansa kansainvälisiä rakenteita parantaakseen strategioitaan ja sovittaakseen yhteen kampanjoitaan ja mielenosoituk-siaan. Muutamat niistä kokoontuivat Frankfurtiin elokuussa 1981 kes-kustellakseen yhteistyöstä ja järjestääkseen joukkomielenosoituksen Bonnissa lokakuussa.

Tapaamiseen ottivat osaa mm. Krefelder Appel-järjestö (Krefeldin vetoomus), joka oli syntynyt samaan aikaan kuin Ei ydinaseille -liikkeet, Aktion Sühnezeichen, BBU, Deutsche Friedensunion — kommunisti-puoluetta lähellä ollut ryhmä —, Hollannin 1KV, useiden ryhmien kat-tojärjestö Belgian CNAPD sekä Tanskan Ei ydinaseille. Tapaamisesta muodostui aatteellisten kiistojen sekamelska. Monet ihmiset kokivat tapaamisessa vahvana tarpeen perustaa oma foorumi “samanmielisilleja samanlaisille” ryhmille. Tanskan Ei ydinaseille (NtA) teki aloitteen ja kutsui kokouksen koolle Kööpenhaminaan kolme viikkoa myöhemmin 5. -6. syyskuuta 1981. Alunperin NtA:n tarkoituksena oli koota vain pienten NATO-maiden rauhanryhmät yhteen keskimatkan ydinohjuk-sia vastaan, mutta tapaamiseen saapui myös englantilaisia, saksalaisia, ruotsalaisia ja suomalaisryhmiä. Edustettuina olivat Ei ydinaseille-liik-

keet Tanskasta ja Norjasta, Ruotsin rauhan- ja sovinnonliitto SFSF, Tampereen Rauhan- ja konfiiktintutkimuslaitos, Kampanja sotilastuki-kohtia vastaan Islannista, 1KV Hollannista, END ja BRPF Englannista, Pax Christi International ja Aktion Sühnezeichen Länsi-Saksasta. Työ-järjestykseksi oli kirjoitettu: 1) ohjusten sijoittaminen 2) itä-länsi-suh-teet ja END-vetoomus 3) ydinaseettomat vyöhykkeet 4) strategiat. Ai-noa IPB:n tai ICDP:n kuuluva ryhmä oli Ruotsin rauhan- ja sovinnon-liitto Svenska Freds. Useimmat muut oli joko perustettu vastikään tai niiden osallistuminen ydinaseiden vastaiseen liikkeeseen oli uutta.

Ironista kyllä, IPB:n jäsenjärjestöt kokoontuivat samana viikonloppu-na Helsingissä yleiskokoukseen. Kolmas kansainvälinen rauhankong-ressi oli samana viikonloppuna koolla Pohjolan ydinaseettoman vyöhyk-keen komitean kutsumana Oslossa.

Ruotsin rauhan- ja sovinnonliitto yritti estää kolminkertaisen päällek-käisyyden. Sen puheenjohtaja Tomas Magnusson, IPB:n toimeen-panevan komitean jäsen, kirjoitti turhautuneen kirjeen muille komitean jäsenille:

“Ruotsin rauhan- ja sovinnonliitto on kutsuttu täksi viikonlopuksi kolmeen kansainväliseen tapaamiseen. Liikkeet ovat kasvaneet nopeasti useissa eri maissa, mutta kansainvälisellä tasolla asiaintila on sama kuin on aina ollut: todellista kansainvälistä rauhanjärjes-töä ei ole olemassa. Uudet liitot eivät liity olemassaoleviin kan-sainvälisiin järjestöihin vaan luovat keskenään ornat suorat yhteytensä. Ilmeisesti järjestöt, jotka kutsuivat meidät Kööp-enhaminaanja Osloon, eivät tienneet IPB:n kokouksesta Helsin-gissä. Svenska Freds yritti muuttaa Kööpenhaminan kokouksen paivamaaraa Mutta Koopenhaminaan saapuneiden uusien ja ak-tiivien järjestöjen joukossa me näytimme olevan ainoa, joka yli-päätään oli jotenkin kiinnostunut IPB:stä.”

Magnusson ehdotti IPB:n ja ICDP:n välitöntä yhdistämistä, sekä että IPB:n tulisi kehittää voimakkaampia kansainvälisiä aktioita ja tulla hyö-dyllisemmäksi rauhanliikkeelle sen sijaan että se keskittyisi YK:n tapah-tumiin ja tulevaan YK:n aseidenriisunnan erityisistuntoon.

Magnussonin kirjeestä ei ollut hyötyä. Seuraavien kahden vuoden ajan IPB:n toimeenpaneva komitea ja sihteeristö keskittyivät Sean MacBri-den lujassa johdossa vaikuttamaan YK:n politiikkaan ja jättivät kasvavan euro-ohjusten vastaisen liikkeen miltei huomiotta. Työnjako saattoi olla hyödyllinenkin. Uuden nousukauden aktiivit ryhmät olivat hyvin kriitti-siä hallitusten välisiä neuvotteluja kohtaan ja ne asennoituivat jopa yleisesti poliitikkoja vastaan. Selvimmin ne suosivat yksipuolisia aloittei-ta. Niiden paaasiallinsena toimintamuotona olivat joukkomittaiset protestilaisuudet. Mutta YK:n toinen aseriisunnan erityisistunto odotti jo nurkan takana. Oli välttämätöntä luoda yhteys rauhanliikkeiden ja hal-litusten sekä hallituksista riippumattomien vakiintuneiden instituutioi-den välille. IPB:n riippumattomuus uusista ryhmistä teki sille belpommaksi keskittää työnsä NGO-tasolle ja tehdä “konservatiivisia” aloitteita. Yhteyksien ylläpito YK:n, hallitusten, diplomaattien ja esimerkiksi lakimiesyhteisön suuntaan saattoi olla helpompaa. IPB oli myös tuolloin hyvin elinvoimainen ja sen jäsenmäärä kasvoi.

Uusille ryhmille erillinen toiminta antoi mahdollisuuden päättää no-peasti yhteisistä toiminnoista ilman vakiintuneiden kansainvälisten jär-jestöjen demokraattista päätöksentekomenettelyä. Eivätkä ne tarvin-neet muita, niin raju niiden oma vaikutus oli.

Tämä käy ilmi esimerkiksi oheisesta mielipiteiden muuttumista Yhdys-valloissa kuvaavasta taulukosta:

Kannatatteko puolustubudjetin lisäämistä, supistamista vai sen pi-tämistä ennallaan?

Lisättävä Supistettava Pidettävä ennallaan

Helmikuu 1980 71 % 6 % 21 %

Heinäkuu1985 14% 32% 52%

Lähde: SIPRI Yearbook 1986


Kööpenhaminan kokouksessa päätettiin muodostaa uusi kansainväli-nen järjestö, sitoutumattoman rauhanliikkeen Kansainvälinen rau-hantyön tiedonvälitys- ja yhteysverkosto (International Peace Com-munication and Coordination Network IPCC). Haagissa päämajaansa pitävä Hollannin 1KV oli järjestöllisesti voimakkain koolla olleista ryh-mistä. Sovittiin, että 1KV palvelisi perustetun verkoston sihteeristönä. Wim Bartels, IKV:n kansainvälisten asioiden sihteeri otti sen sihteerin-tehtävät itselleen, ja hänestä tuli eräs IPCC:n johtohahmoista.

Mutta eriytyminen aiheutti myös hämmennystä ja kulutti rauhanliikkeen voimavaroja. Jälleen oli jouduttu perustamaan uusi kansainvälinen järjestö, josta oli myös vastattava. Disarmament Campaigns, kan-sainvälisen rauhanliikkeen uusi tiedote kilpaili jo vakiintuneiden ja muiden uusien julkaisujen kuten END Journalin kanssa. Eri järjestöt pitivät päällekkaisiä kokouksia ja esimerkiksi IPB:n ja ICDP:n välille kehkeytyi hyödytön keskustelu järjestöllisestä “paremmuudesta”. Jotkut rauhanjärjestöt kokivat, että niiden oli pakko jatkuvasti lähettää edusTajiaan kaikkiin kansainvälisiin tapaamisiin psysyäkseen ajan tasalla ja mukana toiminnassa. Kaikki kolme järjestöä IPB, ICDP ja IPCC kärsivät työvoiman ja varojen puutteesta. Tiedot uusista aloitteista ja aktioista eivät saavuttaneet koko rauhanliikettä.

Ydinaseiden laittomuus

Helsingin yleiskokouksessaan 1981 IPB päätti aloittaa kampanjan, joka keskittyi ydinaseiden moraaliseen ja oikeudelliseen laittomuuteen. Seu-raavinavuosina oikeuden, etiikan ja lääketieteen alan asiantuntijatapaa-misja järjestettiin eri puolilla maailmaa. Niitä isännöivät lakimies- ja lääkärijärjestöt. Tapaamisten yhteinen johtopäätös oli, etteivät ydin-aseet olleet moraalisesti tai oikeudellisesti puolustettavissa. Joissakin maissa perustettiin lakimiesten rauhanjärjestöjä, esimerkiksi brittien Lakimiehet ydinaseriisunnan puolesta (LND) ja amerikkalainen Lakimiesten ydinasepolitiikan komitea (Lawyers’ Committee on Nulear Policy).

Vuonna 1982 pidettiin YK:n Toinen aseriisunnan erityisistunto New Yorkissa ja 24. heinäkuuta Sean MacBride esitti IPB:n puolesta USA:n Lakimiesten ydinasepolitiikan komitean ja IPB:n laatimate hdotukset YK:lle. Ne sisälsivät sopimusluonnoksen yleisestä ja täydellisestä ase-riisunnasta. MacBride kehoitti YK:ta myös välittömästi hyväksymään lyhytmuotoisen sopimuksen, joka kriminalisoisi ydinaseiden käytön kan-sainvälisen lain vastaisena.

Kysymystä ydinaseiden laittomuudesta kehitettiin edelleen Lontoon Ydinsodankäynnin tribunaalissa tammikuussa 1985. Tribunaalista ke-hittyi myöhemmin lakimiesten vetoomus ydinaseita vastaan. IPB:n 1987 alullepanema vetoomus julisti:

“Rauhanjärjestöjen muodostama yhteenhiittymä IPB on päättänyt esittää vetoomuksen lakimiehille kautta maailman ydinaseiden ja

-sodan tuomitsemiseksi laittomina”.

Vetoomuksen ensimmäisiin allekirjoittajiin kuuluivat Itävallan entinen liittokansleri Bruno Kreisky, Venäjän federaation oikeusministeri Alek-sandr Suharev, Yhdysvaltain entinen oikeusministeri Ramsey Clark, Luxemburgin oikeusministeri Robert Krieps, Ruotsin entinen oikeus-ministeri Lennart Geijer, Haagin kansainvälisen tuomioistuimen tuo-mari T. O. Elias, Intian ylin oikeusviranomainen Natvarlal Bhagwati sekä 50 muuta arvovaltaista juristia. Allekirjoittajat julistivat:

“Vakuuttuneina siitä, etteivät lakimiehet enää voi pysyä vaiti ja että heillä on vastuu kansainvälisen lain säädösten tunnetuksi tekemisestä, kehittämisestä ja puolustamisesta ja siten rauhan säilymisestä kansainvälisestä turvallisuuuesta ja ihmiskunnan toiveita vastaavan kansainvälisen järjestyksen luomisesta (...) julis-tamme, että ydinaseiden käyttäminen mistä syystä tahansa merkitsisi kansainvälisen lain rikkomista, ihmisoikeuksien louk-kausta ja rikosta ihmiskuntaa vastaan sekä vaadimme, että ydin-aseet on kiellettävä ensimmäisenä askeleena kohti yleistä ja täydellistä aseidenriisuntaa.”

Vetoomus käännettiin kymmenelle kielelle ja sitä levitettiin laajasti kaikkialle maailmaan. Sen allekirjoitti 13 000 lakimiestä kampanjan loppuun mennessä 15. tammikuuta 1989, Sean MacBriden kuoleman muistopäivänä. Se loi perustan Tukholmassa 9. huhtikuuta 1988 perus-tetulle ydinaseiden vastaiselle kansainväliselle lakimiesyhdistykselle (In-ternational Association of Lawyers against Nuclear Arms IALANA).

Vuosi 1984: IPB:n ja ICDP:n yhdistyminen; yhteydet IPCC:n kanssa

IPB:njäsenjärjestöjen määrä oli 1982 noussut 29järjestöön, joista kuusi’ oli rauhanliikkeen kansallisia koordinaatioelimiä. Mutta mikään tär-keimmistä kansainvälisistä rauhanliikkeistä ei vielä tuolloin osallistunut aktiivisesti IPB:n työhön.

Rauhanliikkeen toinen kansainvälinen verkosto ICDP ei kyennyt yl-läpitämään 1960-luvun vauhtia vaan romahti taloudellisesti. Vietnamin sodan päätyttyä se ei myöskään kyennyt enää aktivoimaan kansainvälisiä kampanjoitaan. Oli syntynyt muita vastaavia verkostoja kuten IPCC ja END. ICDP:stä tuli yhä selvemmin lähinnä nimellinen verkosto. Sekä IPB:n että ICDP:n toimeenpanevat komiteat olivat tästä tietoisia. Jä-senjärjestöt esittivät jälleen voimakkaita vaatimuksia IPB:n ja ICDP:n yhdistämiseksi. IPB:n ja ICDP:n toimeenpanevat komiteat alkoivat pi-tää yhteisiä kokouksia ja syyskuussa 1982 ehdotettiin yhteisen IPB/ICDP -konferenssin järjestämistä ydinaseiden “jäädyttämisestä”. Ehdotus kohtasi yhä vastarintaa. IPB:n pääsihteeri Frank Field vastusti ajatusta peläten, että IPB:n tavoite yleisestä ja täydellisestä aseiden-riisunnasta joutuisi kilpailemaan jäädytysajatuksen tyyppisten osarat-kaisujen kanssa.

Mutta yhdistymisen aika oli tullut. IPB:n ja ICDP:n toimeenpanevat komiteat päättivät Berliinin END-konventiossa 1983 esittää ICDP:n hajottamista, uuden periaatejulistuksen laatimista IPB:lle, IPB:n toi-meenpanevan komitean laajentamista ICDP:n jäsenillä ja uuden Lon-toon toimiston avaamista. ICDP:n jäsenjärjestöjä kehotettiin liittymään IPB:hen. Muodollisen ehdotuksen tekivät IPB:n vuoden 1983 yleisko kouksessa toimeenpanevien komiteoiden suomalaisjäsenet Ilkka Taipale (IPB) ja Erkki Tuomioja (ICDP). Göteborgissa syyskuun 9.-10. päivina seminaarin “Rauhanliike vuoden 1984 jälkeen” yhteydessä pidetty yleiskokous vahvisti ICDP:n vuoden 1975 manifestin. Se valitsi myös kaksi tunnettua ICDP-läistä, yhdysvaltalaisen David McReynoldsin ja jugoslavialaisen Bogdan Osolnikin IPB:n varapuheenjohtajiksi ja päätti järjestää keskustelun IPB:n peruskirjan muuttamistarpeesta. ICDP:n ranskalainen jäsen Claude Bourdet valittiin myöhemmin myös IPB:n varapuheenjohtajaksi.

ICDP:n aktiivijärjestöt todella liittyivät IPB:hen (Jugoslavian rauhan-liitto, WRL, WRI, Suomen Sadankomitealiitto, ranskalainen MDPL). Mutta koko kansainvälisen rauhanliikkeen yhdistämistä ajatellen yh-teenliittyminen tuli liian myöhään. Monet uudet eurooppalaiset rauhan-liikkeet olivat jo päättäneet liittyä IPCC-verkostoon. IPB:n ja IPCC:n välillä oli vähän henkilökontakteja. IPB:n toimeenpanevan komitean jäsenet yrittivät luoda yhteydet vasta ICDP:n liittymisen jälkeen. Mar-raskuussa 1984 IPB:n pääsihteeri Kimmo Kiljunen esitti IPB:n ja IPCC:n verkostojen yhdistämistä. Asiasta keskusteltiin IPCC:n tammi-kuun 1985 tapaamisessa,ja IPCC suositteli jäsenjärjestöilleen liittymistä IPB:n. Voimavaroja ratkaisu ei kuitenkaan yhdistänyt, koska IPCC:n jäsenet kokivat IPB:n erityistehtäväksi Yhdistyneiden Kansakuntien työn seuraamisen. IPB arvioi tuolloin monella tavoin uudelleen rooliaan rauhanliikkeessä, koska monet sen toiminnoista ja painotuksista olivat aivan muualla kuin (tuolloin ohjuksia vastustaneella) muulla rauhanliik-keellä. IPB:n toimeenpaneva komitea piti IPB-IPCC -yhteyttä oleellisen tärkeänä, mutta muodollisen yhteistyön tarve ei ollut molemminpuoli-nen eikä henkilötasoisia kiinteitä yhteyksiä juuri syntynyt. Vuonna 1985 IPB ryhtyikin rakentamaan omaa organisaatiotaan, laajentamaan jäsen-kuntaansa sekä käynnistämään kampanjoita asekauppaa vastaan, ydin-aseiden laittomaksi julistamiseksi, ydinkoekiellon toteuttamiseksi, vie-raiden joukkojen poistamiseksi ja merten riisumiseksi aseista (näistä jäljempänä). IPCC ei pitänyt mitään näistä aiheista painopisteenään, ja “työnjako” säilyi IPCC:n jatkaessa keskimatkan ohjusten vastaisen toi-minnan ja mielenosoitusten koordinoijana.

Kun ohjusten sijoittaminen Eurooppaan alkoi vuonna 1983, teema menetti rauhanliikettä yhdistäneen voimansa. Monet rauhanjärjestöt palasivat kansallisiin kysymyksiin. IPCC:n koordinoiva merkitys väheni ja sen kokoukset harvenivat. Siitä tuli eurooppalaisten rauhanliikkeiden “aivoriihi”. Ne henkilöt, jotka olivat olleet kiinteimmin mukana, jatkoi-vat tapaamisiaan säännöllisesti pitääkseen toisensa ajan tasalla liikkeen kehityksestä. Vuonna 1989 IKV luovutti IPCC-sihteeristön tehtävät

Belgiaan katto-organisaatio VAKA_lle, sen kansainvälisten asioiden sihteeri Luc Deliensi11e Myöhemmin tehtä;ät ovat siirtyneet Belgian WRI-osastolle IOT:lle Brysseliin.

IPCC:n jäsenet olivat vuonna 1989:

Pax Christi International

ARGE-UFI (Itävalta)

ARGDF sekä Aktion Sühnezeichen (Länsi-Saksa)

VAKA (flaamilaisen Belgian kattojärjestö)

CNAPD (Belgian walloonien kattojärjestö)

CND (Englanti)

Suomen Sadankomitealiitto

Suomen Rauhanliitto YK-yhdistys

Quaker Peace & Service (Englanti)

European Nuclear Disarmament (Englanti)

NtA (Tanska)

CODENE (Ranska)

NtA (Norja)

KEADEA (Kreikka)

Campaign Against Military Bases (Islanti)

Associazione per la Pace (Italia)

Comision Anti-OTAN (Espanja)

Swiss Peace Council (Sveitsi)

Svenska Freds- och Skiljedomsföreningen (Ruotsi)

IKV (Hollanti).

IPB asettaa painopisteet työlleen

Kun rauhanliikkeet ryhtyivät “laskemaan aseiden lukumääriä”, Suomen Rauhanliitto oli se järjestö, jonka työn kautta tavallisten ihmisten näkö-kulma sotiin ja sotilaallisiin ratkaisuihin pysyi IPB:n yhtenä painopistee-nä. Liitto järjesti vuosien 1983 ja 1987 välillä kolme kansainvälistä seminaaria Suomessa: Children and War (Lapset ja sota), Youth and Conscription (Nuoriso ja asevelvollisuus) sekä Women and the Military System (Naiset ja sotalaitos).

Bruce Kent, joka vuodesta 1982 oli toiminut IPB:n varapuheenjohta-jana, valittiin 1985 IPB:n puheenjohtajaksi. “Ruohonjuuritason” rau-hanjärjestöjen aktivisteilla oli nyt laajempi edustus toimeenpanevassa komiteassa, ja toiminnan painopiste siirtyi YK:sta rauhanliikkeiden kampanjoihin. Jäsenkunnan laajentamisesta alettiin kantaa huolta ja yleiskokous ryhtyi laatimaan erityisiä toimintaohjelmia. Toiminnalliset tavoitteet alkoivat heijastua IPB:n konferenssien teemoissa.

Jäsenmäärä kasvoikin nopeasti. Suomen Rauhanliitto, Ruotsin rauhan- ja sovinnonliitto, GENSUIKYO ja CND hankkivat lisävaroja IPB:n Geneven toimistolle. Palkattiin kokopäivätoiminen pääsihteeri. Vuonna 1986 yleiskokous hyväksyi Kreikassa ensimmäisen laajan toi-mintaohjelman. Siihen sisältyi kampanjoita asekauppaa vastaan, toimia vakaumuksellisen aseistakieltäytymisoikeuden tunnustamiseksi, ydin-koekiellon puolesta, ydinaseiden juridiseksi vastustamiseksi ja vieraan sotilaallisen läsnäolon lopettamiseksi.

Kansainvälinen asekauppa ja Kolmas aseriisunnan erityisistunto

Asekaupan vastaisen kampanjan toi IPB:n toimintaohjelmaan sen jäsen-järjestö Ruotsin rauhan-ja sovinnonliitto eli SFSF—Svenska Freds. Se oli aloittanut kansallisen kampanjansa Ruotsin asekauppaa vastaan jo 1983, ja oli usein onnistunut saamaan kysymyksen tiedotusvälineiden ykkösotsikoihin. Ruotsin rauhan- ja sovinnonhiiton tutkijat olivat pal-jastaneet ruotsalaisten yritysten harjoittaman aseiden salakuljetuksenja nostaneet syytteen pääviejä Boforsia vastaan. “Bofors-skandaalilla” oli useita kansainvälisiä seurauksia: paljastui kokonainen eurooppalaisten asetehtaiden kartelli, joka oli salakuljettanut ammuksia Iraniin. Kar-teihin kuului yrityksiä Suomesta, Norjasta, Belgiasta, Hollannista, Eng-lannista, Ranskasta, Italiasta, Itävallasta, Portugalista ja Jugoslaviasta. Yhtiöt toimittivat yhteistyössä sekä Iranihle että Irakille valtavia räjäh-dysaine-eriä, joita ne tarvitsivat sodassa toisiaan vastaan. Ruotsin rau-han-ja sovinnonhiitto piti asiaa esillä kansainvälisissä rauhankokouksissa ja syntyi asekauppaa vastustavien järjestöjen kampanjaverkosto. Syys-kuussa 1987 IPB organisoi Malmössä konferenssin “Kansainvälinen asekauppa ja kansainväliset instituutiot” pohtimaan, miten asekauppaa vastaan voitaisiin taistella YK:n, Europarlamentin ja muiden instituuti-oiden kautta. Hollannissa, Ranskassa, Italiassa, Sveitsissä, Belgiassa, Englannissa ja muissa asekauppaa harjoittavissa maissa rauhanjärjestöt ryhtyivät selvittämään kaupankäynnin luonnetta ja kamppailemaan sitä vastaan. YK:lle ja Euroopan parlamentille esitettiin IPB:n hyväksymä vaatimuslista ja ratkaisuesitykset.

“Me vaadimme YK:n yleiskokousta Kolmannessa aseidenriisun-nan erityisistunnossa

– antamaan julistuksen asekauppaan sisältyvistä vaaroista

– tekemään tutkimuksen aseistuksen siirroista

– tekemään tutkimuksen puolustukselhisista ja hyökkäyksellisistä aseista

– perustamaam kaiken sotavarustetuotannon kattavan rekisterin

– perustamaam kaikki kansainväliset sotilas- ja turvallisuusalan välineistön siirrot kattavan rekisterin

– perustamaan loppukäyttäjätodistusrekisterin

– sopimaan aseistuksen siirtoja ohjaavista periaatteista

– laatimaan aikataulun jäsenmaiden luopumiselle kaikesta kan-sainvälisestä asekaupasta.”

Vaatimukset toimitettiin kaikille YK:n jäsenvaltioille. IPB tuomitsi ase-kaupan moraahittomaksi sen niin asetuottajamaissa kuin vastaanottaja-maissa aiheuttamien suorien ja epäsuorien seurausten vuoksi.

YK:n Kolmannessa aseriisunnan erityisistunnossa vuonna 1988 IPB järjesti erityisen asekauppafoorumin. Kansalaisjärjestöjen esille nosta-mista teemoista asekaupan arvioidaan vaikuttaneen eniten erityisistun-non kulkuun. Asekauppaa vastaan ottivat kantaa Australia, Belgia, Kolumbia, Costa Rica, Equador, Länsi-Saksa, Indonesia, Ghana, Nige-ria, Peru ja Iso-Britannia (!). Erityisistunto ei kuitenkaan päässyt kon-sensukseen loppuasiakirjasta. Silti YK:n seuraava yleiskokous hyväksyi päätöslauselman, joka “kehottaa jäsenvaltioita harkitsemaan” toimenpi-. dehistaa, jolla parannettaisiin asetuotannon ja aseistuksen siirtojen valvontaa sekä edellyttää niiden harjoittavan suurempaa avoimuutta aseistuksen siirroissa. YK:n pääsihteeriä pyydettiin tutkimaan ja ar-vioimaan jäsenvaltioiden näkemyksiä asiassa ja ahistamaan kysymys seu-raavan yleiskokouksen käsittelyyn. Maailmanjärjestön pääsihteeriä kehotettiin laatimaan myös tutkimus aiheesta ja tuottamaan infor-maatiota aseistuksen siirroista. Aihe oli siten lujasti kiinnitetty kan-sainvälisen politiikan asialistalle.

Rauhantyön merkitys tunnustetaan ja se laajenee

Vuosi 1986 oli YK:n julistama Kansainvälinen rauhan vuosi. Monet muidenkin alojen kansalaisjärjestöt ryhtyivät teemavuonna edistämään rauhaa. Yhdistyneet Kansakunnat -järjestö alkoi itsekin antaa arvoa kansalaisjärjestöille, jotka monesti edistivät YK:n ajatusta paljon pon-nekkaammin kuin jäsenvaltiot. YK:n pääsihteeri perusti “Rauhan lähet-tilään” arvonimen, joka annettiin “tunnustuksena merkittävästä panok-sesta YK:n yleiskokouksen julistaman kansainvälisen rauhanvuoden ohjelmahleja tavoitteille”. YK:njuhistamana rauhanpäivänä 15. syyskuu-ta 1987 nimettiin 300 järjestöä ja 60 kaupunkia “rauhanlähettiläiksi”. 1988 arvonimi annettiin vielä 55:11e järjestölle ja kuudelle kaupungille. YK:n tunnustuksen sai myös IPB ja sen 15 jäsenjärjestöä. Kunniakirjan saivat AKE ja KEADEA Kreikasta, Appel des Cent Ranskasta, Archivio Disarmo Italiasta, ACDP Australiasta, Concertation Paix et Dévé-loppement Belgiasta, IPPNO USA:sta, GENSUIKYO Japanista, Kan-sallinen rauhanneuvosto NPC Englannista, Paz y Cooperacion Espan-jasta, Suomen Rauhanliitto YK-yhdistys, Ruotsin rauhanneuvosto, Nai-set rauhan puolesta Sveitsistä ja Jugoslavian rauhan, riippumattomuu-den ja kansojen tasavertaisuuden liitto.

Vuonna 1987 ennätykselliset 26 rauhanjärjestöä haki IPB:n jäsenyyt-tä. Jäsenmäärä kohosi 60 täysjäseneen ja 26 liitännäisjäseneen. Eniten hakemuksia tuli EuroOpan ulkopuolelta. Ensimmäiset kehitysmaiden järjestöt liittyivät IPB:hen 1986. Ne olivat Ydinaseettoman Filippiinien koalitio NFPC sekä Tukikohtien vastainen koalitio Anti-Bases Coaliti-on (ABC) niin ikään Filippiineiltä. Niitä seurasivat vuonna 1987 Servicio Paz y Justicia (SERPAJ) Argentiinasta, Anuvrat Vishva Bharati Intias-taja Intian CND sekä Islamic Society for International Unity and Peace Pakistanista ja Sarvadhana Sangam Intiasta. Jäsenmäärän raju kasvu johti ensimmäiseen Euroopan ulkopuoliseen yleiskokoukseen sitten toisen maailmansodan. Australian aseidenriisunnan ja rauhan liitto ACDP, Australian rauhanjärjestöjen kattojärjestö, liittyi IPB:hen jo 1986. IPB:n vuoden 1988 konferenssin Intian ja Tyynen valtameren alueiden aseidenriisunnasta isännöi ACDP syyskuussa Sydneyssä.

Idän muutokset

Neuvostoliiton ja itä-Euroopan muutokset sekä kansainvälisten suhtei-den uusi moninapaisuus ovat avanneet IPB:n toiminnalle aivan uusia näköaloja. Rauhantyön on ylitettävä entinen idän ja lännen välinen rajalinja. IPB:lIä ei ole ollut jäsenjärjestöjä Neuvostoliitossa eikä mis-sään muussakaan Varsovan liiton maassa vuoden 1939 jälkeen. Ensim-mäisen neuvostoliittolaisjärjestön jäsenhakemuksen IPB:n yleiskokous sai käsiteltäväkseen 1989 (Sosiaalisten innovaatioiden säätiö, Founda-tion for Social Innovations).

Vuosina 1988 ja 1989 Maailman rauhanneuvostoon kuuluneet Un-karin, Puolan, Itä-Saksan ja Neuvostoliiton rauhankomiteat kävivät läpi radikaalin muutoksen politiikassaan ja toiminnassaan. Monia uusia, riippumattomia rauhanjärjestöjä syntyi itäiseen Eurooppaan ja sai en-tistä vapaammat toimintaolot.

Maailman raubanneuvoston Peace News Bulletiinin vuoden 1990 ensimmäisen numeron eräs artikkeli kuvaa uutta ilmapiiriä hyvin — ja on luonteenomaista että kirjoitus ilmestyi juuri WPC:n julkaisussa:

“Lehdistötilaisuudessa Rauhanneuvoston (Itä-Saksan rauhanko-mitea) puheenjohtaja professori Drefahl kertoi järjestön luopuvan monopolistaan edustaa kaikkia maan rauhanaktivisteja. Se haluaa olla yksi maan monista rauhanliikkeistä. (...) Drefahl sanoi Rauhanneuvoston menettäneen ruumiinsa, vain pää on jäljellä. Neuvosto haluaa muuttua yksilöjäsenistä koostuvaksi yhdistyk-seksi, joka on avoin kaikille jotka haluavat turvata rauhaa ja edistää aseidenriisuntaa. Kaikki perustelut tulevat kelpaamaan rauhanasialle, myös (kauan tuomittu) pasifismi”.

Helmikuussa 1990 WPC:n säännönmukaisessa kongressissa Ateenassa sen vuosien 1987-1990 pääsihteeri Johannes Pakaslahti ja monet kan-sallisetjäsenjärjestöt esittivät WPC:n lakkauttamista. Norjan ja Tanskan rauhankomiteat erosivat järjestöstä. Tärkeät Suomen ja Yhdysvaltain rauhanpuolustajien järjestöt kieltäytyivät asettamasta ehdokkaita 40-jä-seniseen johtokuntaan. Neuvostoliiton rauhankomitea lupasi jatkaa WPC:n päämajan rahoittamista vielä vuoden ajan, mutta totesi tuen vähenevän jyrkästi. WPC:n sääntöjä muutettiin organisaation desentra-lisoimiseksi. WPC:n tulevaisuus on epävarma.

Uudet järjestöt ovat ottaneet itäisen Euroopan rauhanliikkeessä aloit-teen itselleen. Vuoden 1990 END-konvention järjestäminen Tallinnas-sa, Eestissä on merkittävä saavutus. Eestin kansanrintama, Eestin rau-hankomitea ja Eestin vihreä liike liittyivät END -yhteyskomiteaan ja osallistuivat konvention valmisteluihin. Itä-Eurooppaan on syntynyt tu-sinoittain järjestöjä, esimerkiksi Vapaus ja rauha, Puolan rauhanliitto, John Lennon Peace Club, Kansalaisfoorumi, Rauhanliikeja Riippuma-ton rauhanliike Tsekkoslovakiassa. Vie aikansa ennen kuin uudet liik-keet vakiintuvat. Niiden historialliset yhteydet taustaansa olivat poikki 50 vuotta.


7. Katse menneeseen ja silmäys tulevaan

1980-luku on ollut rauhanliikkeelle kiitollista aikaa. Suotuisanjulkisuu-den avulla se on saanut aikaan merkittäviä asioita. Ensin liike teki asevarustelun jatkamisen poliittisesti hankalaksi, liki mahdottomaksi Euroopassa. Neutronipommia ei tuotu tänne. “Lännen” yleistä mie-lipidettä valmistettiin Neuvostoliiton uuteen johtoon ja ulkopoli-tiikkaan. Rauhanliike muutti maanosan poliittiset kasvot. Länsi-Saksan Sosialidemokraattisen puolueen ydinasemyönteinen politiikka kääntyi 180 astetta, ja uusi Vihreä puolue saavutti yli 10 prosentin ääniosuuden. Englannin Työväenpuolue otti yksipuolisen ydinaseriisunnan vaaliohjelmaansa. Rauhanliikkeen kampanja johti ensimmäiseen ato-miarsenaaleja vähentäneeseen sopimukseen. Yhteisen turvallisuuden idea on juurrutettu kansainvälisten neuvonpitojen asialistoille, mikä on edistänyt YK:n roolia konfiiktien ratkaisussa. Aseriisunnasta on tullut “ajateltavissa oleva” realiteetti, ja kylmä sota on unohdettu. Rauhanliike seuraa tarkoin kansallisten varustelumenojen kehitystä. Se tarjoaa toi-mintatilaa uusille, avarille ajatuksille rauhan ja aseidenriisunnan edistä-miseksi, joita aiemmin pidettiin liian kunnianhimoisina. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat poistaneet käytöstä käytännöllisesti katsoen kaikki keskimatkan ydinaseet, ja ensimmäisen kerran sitten 1950-luvun on todella riisuttu sekä ydin- että tavallisia aseita.

Maailmansodan jälkeen pystytetty poliittinen maailmanjärjestys on nyt kumottu. Kaikkialla itä-Euroopassa järjestettiin vapaat vaalit vuo-den 1990 aikana (paitsi Albaniassa). Neuvostoliitto ei puuttunut soti-laallisesti Romanian tapahtumiin vaikka — ironista kyllä — NATO-mai-den johtajat sitä siltä pyysivät.

Maailmanlaajuisesti ei tapahtunut aivan yhtä valtavia muutoksia. Muutoksen mahdollisuudella on rajansa, ja hallitukset ovat yhä valmiita käyttämään asevoimaa saadakseen tahtonsa läpi. Tämän todistavat USA:n maihinnousu Panamaan, Taivaallisen rauhan aukion tapahtumat sekä Neuvostoliiton voimannäytöt Latviassa ja Liettuassa tammikuussa 1991. Elokuussa 1990 Irakin diktaattori muistutti meille, ettei ihmiskunnan sodantäyteistä historiaa vielä ole kirjoitettu loppuun. Kuwaitin miehitys murskasi haaveet lähi-Idän rauhasta, ja se voi osoittautua tu-boisaksi myös YK:n tulevaisuudelle.

Mutta toisaalta Neuvostoliitto vetäytyi Afganistanista, Vietnam Kambodshasta ja Etelä-Afrikka Namibiasta. Afrikan kansalliskongressi ANC on tunnustettu kotimaassaan ja apartheid-järjestelmän loppu saattaa olla käsillä. PLO —vaikka taisteleekin intifadaa —on sitoutunut neuvotteluihin, joista Israel vielä kieltäytyy. Siviilit ovat nousseet valtaan Filippiineillä, Pakistanissa, Argentiinassa ja Chilessä.

Demokratia on ideologinen arvo, josta vallitsee yhä selvempi maailmanlaajuinen yksimielisyys. Se johtaa uudenlaiseen inhimilliseen edistykseen jos kaikki ihmiset voivat osallistua tiiviimmin poliittiseen päätöksentekoon. Paljolti juuri tämän takia rauhanliike on olemassa.


Moninapainen maailma

Vaikkei kaikilla 1980-luvun tapahtumilla ole yhteyttä toisiinsa, kahdella kehityssuunnalla on ollut globaali vaikutus. Niistä ensimmäinen on Neu-vostoliiton muutos ja avautuminen ja sitä seurannut itä-länsi -suhteiden paraneminen.

Jälkimmäinen trendi liittyy ensimmäiseen. Supervallat, etenkin Neu-vostoliitto mutta myös Yhdysvallat, ovat ylimitoittaneet sotakoneistonsa ja maailmanlaajuiset sotilaalliset ja taloudelliset sitoumuksensa. USA:n ja Nl:n osuus maailman kokonaistuotannosta on nyt kaventumassa. Nl:n oli luovuttava sitoumuksistaan Vietnamiin ja Angolaan sekä Afganista-nin miehityksestä, ja se on vetänyt joukkojaan Euroopasta ja Kiinan vastaiselta rajalta. Sen itäisen Euroopan kontrolli on osoittautunut rasitteeksi ja sen asevarustelu taloudellisesti kestämättömäksi.

Bruttokansantuotteen jakautuminen prosentteina

1960 1980

Kehitysmaat 14,2 19,3

Japani 4,5 9,0

EEC 26,0 22,5

USA 25,9 21,5

Muut OECD-maat 10,1 9,7

Neuvostoliitto 12,5 11,4

Muut sosialistiset maat 6,8 6,1

(Lähde: Kennedy, The Rise and Fall of the Great Powers)





Rauhanmielenosoitus Saksassa


Yhdysvalloilla on vielä edessään suuri poliittinen murros. Sekä sen budjetti- että kauppavaje syvenevät jyrkästi. Merentakaisten sotilastu-kikohtien ja laivaston ylläpitokustannukset kasvavat vuosittain. Maail-mansodan jälkeen USA:n osuus maailman kokonaistuotannosta oli noin 40 %, nyt se on suhteellisesti enää puolet tästä.

Yhdysvaltojen johtoaseman säilyminen on toisin sanoen yhä riippu-vampi sen liittolaisten poliittisesta ja taloudellisesta tuesta. Jotkut liitto-laiset ovat olleet varsin haluttomia kantamaan vastuutaan, vaikka niiden edut ovatkin hyvin selvästi samat kuin USA:n, kuten Persianlahden kriisin aikana havaittiin. Ne lähettivät joukkoja ja rahoittivat USA:n johtamaa Irakin vastaista liittoutumaa, mutta tuskin siinä mitassa kuin Yhdysvallat toivoi. Saudi-Arabiaa ja Kuwaitia on pyydetty maksumie-hiksi Yhdysvaltain johtamaan interventioon, ja siitä ne tuskin voivat kieltäytyä.

Irakin vastaisen liittokunnan kaltainen ratkaisu on tulevaisuudessa huono korvike uudelle, rauhanomaiselle maailmanjärjestykselle. USA:n Kuwaitiin ja Irakiin suorittaman iskun alkaessa julistettu lehdistösen-suuri on varoittava merkki. Pitkällä tähtäyksellä Irakin vastaisen liittokunnan kaltainen yhtenäisyyden ylläpito tulee olemaan vaikeaa.





Mielenossoitus rauhan puolesta Greenham Commonissa


Globaalisesti katsoen tämä merkitsee sitä, että kahden supervallan on vedettävä kotiin joukkonsa, jotka maailmanpoliiseina ovat tähän asti voineet puuttua kaikkeen mitä maailmassa tapahtuu ja saaneet myös tahtonsa läpi. Japani ja Euroopan Yhteisö/NATO voisivat teoreettisesti korvata tai tukea Yhdysvaltoja ryhtymällä tarvittaessa poliisitoimiin eri alueilla. Kiina ja Intia ovat jo sotilaallisen suurvalta-aseman kynnyksellä.

Intia on kokeillut poliisin roolia Malediiveilla ja Sri Lankassa, joiden sisäisiin konfiikteihin se on puuttunut asevoimin. Intian ongelma on sen sisäinen nationalismi ja uskonnollinen eripura, ja maa joutunee tulevai-suudessa paneutümaan omiin alueehhisiin pulmiinsa, erityisesti Pakista-nin suhteisiin.

Kiina ohittaa kymmenessä vuodessa talousmahtina Ranskan ja Eng-lannin, ios sen nykyinen 8-10 prosentin talouskasvu saa jatkua. Maa modernisoi nopeassa tahdissa armeiiaansa ja laivastoaan (se katsoo ylijäämistä luopumisen olevan “aseriisuntaatt). Kiina on hankkinut kes-kimatkan ydinohjuksia ja ydinsukellusveneitä. Se on sotinut menestyk; sellisesti, tosin tappioita kärsien Intiaa ja Vietnamia vastaan, ja antaa sotilasapua aseistetuille ryhmille monissa maissa. Sillä on vaatimuksia Taiwania kohtaan ja erimielisyyttä raja-alueista Neuvostoliiton kanssa.



Kazahstanilaiset osoittamassa mieltään.


Japani pyrkii menneisyytensä ja oman etunsa vuoksi rauhanomaisiin suhteisiin kaikkien maiden kanssa ja on haluton pukeutumaan poliisin univormuun. Sillä on varaa tarjota kepin sijasta porkkanaa, ja niin se tekeekin saadakseen tahtonsa läpi. Halutessaan maa voisi kehitysyhteis-työohjelmilla panna alulle rauhanprosessin Filippiineillä, kaakkois-Aa-siassa ja Kiinassa.

Euroopan yhteisö EY on toistaiseksi väittänyt jopa keskustelun gb-baalista sotilaallisesta roolista, vaikka Ranska ja Englanti ovat itse se-kaantuneet Tshadin, Falklandin ja lähi-idän selkkauksiin. NATO tosin saattaisi muuntua mailmanpoliisin rooliin ja perustaa interventiojouk-koja nyt, kun sen puolustustehtävä Neuvostoliiton suuntaan katoaa. Näin varsinkin kun sen johtavat maat, etenkin USA, etsii epätoivoisesti järjestölle uusia tehtäviä.


Rauhanhlikkeen vastaus

Rauhanliike ei koskaan voi hyväksyä konfiiktien tai sodan ongelman ratkaisuksi “Pax Sovieticaa”, “Pax Arnericanaa” tai niiden eurooppalais-ta, japanilaista tai kiinalaista vastinetta. Rauhanliikkeen vastaus nojaa yksilön moraaliseen voimaan ja vapauteen, kansainväliseen yhteisvas-tuuseenja ystävyyteen, väkivallattomuuteen, demokratiaan ja laillisuus-ajatteluun.

Kansainvälinen laki ei säätele suhteita eri kansakuntien, etnisten ryh-mien, kulttuurien eikä edes arkielämän piirissä vaikuttavien ryhmien välillä, saati suvereenien valtioiden välillä. Aggressio ja sorto ovat lähes “luonnollinen” asiantila.

Mutta tällaiset ryhmittymätja valtiot ovat lisääntyvässä taloudellisessa ja henkisessä kanssakäymisessä toistensa kanssa. “Keskinäisen vuorovai-kutuksen piirit” ovat limittyneet toistensa kanssa yhä yleisemmin teollis-tumisen alusta lähtien. Väistämättä siitä on aiheutunut kitkaa, mutta sitä ei ole voitu välttää, koska limittymistä tarvitaan ja siihen pyritään. Kun itä-Eurooppa ja Neuvostoliitto nyt tulevat mukaan, elämme käytännöllisesti katsoen jakamattomassa globaalissa talousjärjestelmäs-sä. Meillä on myös orastava tietoisuus siitä, että elämme yhdessä yh-teisessä maailmanlaajuisessa ekologisessa järjestelmässä.

Poliittiselta kannalta katsoen piirien limittyminen on paljon vähäisem-pää, mutta kehitys etenee tässäkin suhteessa. Valtiot luovuttavat vähittäin “pyhää suvereniteettiaan” kansainvälisille ja globaaleille eli-mille. Yhdistyneet Kansakunnat voisi käyttää auktoriteettiaan ja lain-säädäntöä ponnekkaammin. Myös monien uusien alueellisten elinten on voitava säädellä erilaisten etnisten, rodullisten, uskonnollisten tai poliittisten “kansakuntien” toimia.

Euroopan Neuvosto on hyvä esimerkki. Se on perustanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen, johon yksityiset ihmiset voivat vedota ja jonka päätöksiin valtioiden on alistuttava. Euroopan yhteisö EY on toinen alueellinen vallankäyttäjä, jonka viime kädessä on kyettävä hal-litsemaan ei vain brittien tai ranskalaisten militarismi ja imperialismi, vaan myös saksalaisten taloudellinen dominanssi ja paikalliset etniset ja poliittiset vastakohtaisuudet.

Alueellisten vallankäyttäjien tulee sitoutua Yhdistyneisiin Kansakun-tun ja olla kiinteässä yhteydessä siihen, jotta vältyttäisiin uusilta alueel-lisilta vastakohtaisuuksilta, esimerkiksi Euroopan ja USA:n väliseltä kauppasodalta. YK:n itsensä on kyettävä hallitsemaan tämänkaltaiset tilanteet. Rauhanliikkeen on vaadittava että Euroopan Yhteisö, USA, Neuvostoliitto, Japani, Kiina ja Intia sitoutuvat uudistamaan ja vahvis-tamaan kansainvälistä lakia.

YK:n ja muiden kansainvälisten elinten ohella rauhanliikkeen tulisi aktiivisesti tukea ja vaatia uudistuksia niiltä alueellisilta instituutioilta,

joiden toimivalta ei ole luonteeltaan sotilaallista vaan jotka toimivat talouden, kulttuurin ja politiikan alueella ja joiden politiikka ei ole yksisilmäisen sulkeutunutta vaan avointa. Tähän pyrkivät tuhannet kan-salaisjärjestöt (NGO:t), ja rauhanliike tukee niitä. Yhteyksiä tulisi ra-kentaa myös “puolivirallisiin” ja hallitustason organisaatioihin, joilla on nykyisin paljon suurempi vaikutusvalta ja voimavarat sekä suhteessa suureen yleisöön että hallituksiin.

Puolivirallisia, virallisia ja hallituksista riippumattomia elimiä ovat esimerkiksi Afrikan yhtenäisyysjärjestö OAU, Amerikan valtioiden jär-jestö OAS, Arabiliitto, kaakkois-Aasian valtioiden liitto ASEAN ja Sitoutumattomien maiden liike (Non-Aligned Movement). Vaikutus-valtaisia hallituksista riippumattomia kansalaisjärjestöjä ovat Kirkkojen Maailmanneuvosto, Kansainvälinen Punainen Risti ja Vapaiden am-mattiliittojen kansainvälinen liitto (ICFTU).


Uudet haasteet odottavat

Aasia on räjähdysherkkä alue. Kiina lisää tulivoimaansa (“neljäs moder-nisaatiovaihe”), Intian taloudellinen tilanne paranee ja se saa mahdolli-sesti vihamielisen ydinaseistetun naapurin. Maanosan kansainväliset ristiriidat ovat ratkaisematta: Kiinan ja Neuvostoliiton rajariita, Kiinan ja Intian rajakiista, Korean jako, Kambodshan ja Filippiinien tilanne, Sri Lankan sisällissota, Tiibetin sekä Kashmirin, Itä-Timorin, Taiwanin, Kuriilien saarten ja Hong Kongin asema.

Vakaimmatkaan länsi-Euroopan hallitukset eivät ole löytäneet hyväk-syttävää ratkaisua Baskimaan, Pohjois-Irlannin, Korsikan ja Kyproksen etnisiin konfiikteihin. Saksan tulevaisuus herättää monia pelkoja. “Alu-eiden Eurooppa”, jolle keskusvaltaa siirrettäisiin, saattaisi tarjota tähän demokraattisen ratkaisun.

Tilanne on hyvin toisenlainen itä-Euroopassa ja Neuvostoliiton länsiosissa, joissa monet ongelmat vaativat välitöntä vastausta. Neuvos-toliiton vetäytyessä nousevat monet aiemmin kätketyt alueelliset, kan-salliset, etniset ja uskonnolliset ristiriidat pintaan. Konfiikteja on kehit-tymässä Moldavian ja Romanian, Bulgarian ja Turkin välille sekä Jugos-tavlan sisällä ja Jugoslavian ja Albanian välille; Ukrainassa, Gruusiassa sekä Baltian maissa, ehkä myös Puolan ja Liettuan, Puolan ja Saksan ja jopa Puolan ja Neuvostoliiton välillä.

Kreikan ja Turkin välinen väkivalta saattaa puhjeta uudelleen Yhdys-valtojen vähentäessä sotilaallis-poliittisia vastuitaan maailmanpolitii-kassa. Näin saattaa käydä myös lähi-Idässä esimerkiksi Israelin ja Egyp-tin (ja muiden arabimaiden) kesken. Filippiineillä saattavat taistelut kiihtyä, ehkä myös Koreassa ja jokseenkin varmasti myös keski-Ameri-kassa, Joskin on vaikea kuvitella Yhdysvaltojen vetäytyvän sieltäkin.

Demokratian vastustajia on nyt vaikea löytää. Lännen soveltamaan demokratian käsitteesen sisältyy kuitenkin useita sisäisiä ristiriitoj a, joita 1980-luvulla on paljastunut sekä USA:ssa että Euroopan parlamentaa-risissa maissa. Mielipidetiedustelut osoittivat käytäpnöllisesti kaikkien Euroopan maiden ja USA:n yleisen mielipiteen vastustavan jyrkästi hallitusten toimia esimerkiksi ohjuskysymyksessä, ydinaseistuksen jäädyttämisessä ja ydinkoekieltoasiassa.

Rauhanliikkeen on määriteltävä demokratia-termin sisältö itse koros-tamalla inhimillisiä arvoja, oikeuksia ja periaatteita. Demokratiaa ei ole, ios enemmistöt voivat sortaa vähemmistöjä ja kun “demokraattiset” maat voivat riistää tai alistaa tahtoonsa maailman muita kansoja. Monista esimerkeistä törkein on Ranskan toimeenpanemat ydinkokeet Tyynellä valtamerellä. Jo ajatus uhata kokonaisia kansoja ydinsurmalla on de-mokratian idean vastainen.

Joillekin ihmisille vuosituhannen vaihde merkitsee kapitalismin loput-lista voittoa ia kommunismin tuhoa. Kapitalismia ei kuitenkaan saa samastaa demokratiaan. Eräs seuraus glasnost- ja perestroikapolitiikas-ta ja itä-Euroopan ei-kommunististen hallitusten valtaannoususta saat-taa olla kapitalistiseen riistoon kohdistuvan arvostelun vaimeneminen. Toinen virhe on samastaa demokratia “kansallisen itsemääräämisoi-keuden periaatteisiin”. Ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot yrit-tivät vetää uuden Euroopan rajat etnisiä rajoja pitkin, ja loivat siten useita uusia kansallisvaltioita: Puolan, Baltian maat, Jugoslavian, Tsek-koslovakian, Suomen, Unkarin ja Itävallan. Voittajat olivat tietoisia “kansallisen itsemääräämisoikeuden” käsitteeseen sisältyvistä puutteista ja siitä aiheutuvista vaaroista, ja ne yrittivät siksi pakottaa uudet valtiot suojaamaan perustuslaeissaan vähemmistöjen aseman. Useimmiten täs-sä ei onnistuttu. Euroopassa on mahdotonta erotella etnisiä ryhmiä. Uusi etnisille “kansakunnille” perustuva Eurooppalainen järjestys syn-nytti usein yhä pienempiä, suojattomampia, sorretumpia ja siksi ag-gressiivisempia vähemmistöjä. Itsemääräämisoikeuden periaatteen soveltaminen aiheutti 1940-luvun lopussa Indokiinassa ja Afrikassa l960-luvulla useita etnisiä ja kansallis-alueellisia konfiikteja.

Joissakin maissa, esimerkiksi Sveitsissä ja Yhdysvalloissa, nationalismi on onnistuttu kanavoimaan poliittiseksi kansallishengeksi eikä se ilmene etnisenä, uskonnollisena tai kulttuurinationalismina. Sama maa on va-roittava esimerkki tämäntyyppisestäkin nationalismista. USA “suojelee Yhdysvaltojen kansalaisten henkeä” ulkomailla — näin perusteltiin sekä Hiroshiman ja Nagasakin pommitusta että maihinnousua Grenadaan

sekä Panamaan.

Sorrettujen kansojen “kansallisen itsemääräämisoikeuden” vaatimus kaikuu kauas, kun se nousee etnisen kansallishengen pohjalta ja kun se:

perustuu “historiallisiin oikeuksiin” kuten esimerkiksi Baltiassa. Mutta rauhanliikkeelle käsite ei anna mitään. Rauhanliikkeen on etsittävä:

toisia tapoja nationalistisen toiminnan kanavoimiseksi demokraattiseksi aktivismiksi. Ongelma on polttava. Etnisperäinen väkivalta kasvaa Intiassa, Sri Lankassa, Burmassa, Pohjois-Irlannissa, Espanjassa, Jugoslaviassa, Armeniassaja Azerbaizhanissa, Etelä-Afrikassa, Sudanis-sa, Tshadissa, Etiopiassa, Zairessa, Kurdistanissa, Libanonissa, Georgiassa, Israelissa ja useilla muilla alueilla, puhumattakaan itä-Eu-roopasta. On muistettava, että tuskin yksikään maailman maa on etni-sesti homogeeninen. Useimpia asuttavat monet rodut, uskontokunnat, kielet ja kulttuurit, eikä tätä asiaintilaa muuta miksikään minkäänlaisen kansallisen itsemääräämisoikeuden myöntäminen.

Maailmanrauhan toteutumiselle on rauhanliikkeen mielestä edelleen selviä uhkia, jotka vastaavat merkitykseltään itä-länsi -konfiiktia mutta ovat huomattavasti kompieksisempia. Ja vaikka rauhanliike on pystynyt vastaamaan aiempaan eurooppalaiseen ja pohjoisamerikkalaiseen kan-salliskiihkoonja rasismiin, Aasiassa mahdollisesti syntyvät konfiiktit ovat useimmille IPB:n jäsenjärjestöille aivan uusi työsarka.


Järjestäytynyt rauhanhilke

Vaikka rauhanliike on vahva riippumaton yhteiskunnallinen muutos-voima, se on kuitenkin yhä liike, jonka rooli on pääasiassa ollut vastata poliittiseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Pysyviä rauhanliikkeen tehtäviä ovat varsin selvästi rauhankasvatus ja vaatimukset aseriisunnas-ta ja rauhan rakentamisesta. IPB:n kaltaisen kansainvälisen järjestön on annettava erilaisille ryhmille mahdollisuus keskinäiseen tiedonvaihtoon ja yhteydenpitoon, jotta liike vahvistuisi erityisesti rauhanliikkeelle uu-sissa maissa. Konkreettisia tavoitteita sillä on useita: puolustusbudjet-tien pienentäminen, merivoimien ja vieraiden joukkojen vähentäminen, sotilasliittojen sotaoppien muuttaminen ja liittokuntien purkaminen sekä konfiiktien ratkaisukoneistojen — kuten YK:n — vahvistaminen.

Järjestäytymisen näkökulmasta katsoen liike on uudessa tilanteessa. Rauhanryhmien lukumäärä kasvaa nyt hitaammin kuin 1980-luvun alus-sa. Monien järjestöjen henkilöjäsenmäärä ei enää kasva, mutta aktiiveja ryhmiä ja ihmisiä on nyt enemmän kuin koskaan ennen. Rauhanliikkee-seen katsovat usein kuuluvansa myös sellaiset järjestöt, jotka ensi sijassa työskentelevät kolmannen maailman kehitysongelmien, solidaarisuustyön, ympäristöpolitiikan tai kulttuurin parissa. Niin tekevät myös kir-kot, poliittiset puolueet ja kasvavassa määrin ammattiliitot.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa “pasifistit” perustivat “rauhanyh-distykSiä”, joilla oli selvä ja yksinkertainen poliittinen ohjelma ja jotka liittyivät IPB:n jäseniksi. Kansainvälinen rauhanliike on kehittynyt muo-dollisiSta “ufliofleista” “yhteyskomiteoiksi” ja “konfederaatioista” “keski-näisiksi intressiverkostoiksi”. Rauhanliike on toisin sanoen eriytynyt varsin kiinteästä mutta rajoittuneesta instituutiosta avoimeksi raken-teeksi, johon miljoonat ihmiset ja tuhannet yhteiskunnan eri tasojen organisaatiot voivat liittyä.

Järjestäytymisen tavoitteena on ollut lisätä yksityisten ihmisten mieli-piteiden merkitystä. Se on tapahtunut kokoamalla ja keskittämällä voimavaroja sekä asettamalla kantavia tavoitteita. Mutta rauhanjärjes-töjä on jo niin paljon, ettei ole enää niinkään varmaa kohdistuvatko voimavarat oikein. Desentralisaation on katsottu varmistavan liikettä poliittisia valtausyrityksiä ja voimakkaiden instituutioiden tai muiden, rauhanasialle vieraiden liikkeiden manipulointihankkeita vastaan. Toi-saalta näin on annettu eräille poliitikoille mahdollisuus esiintyä tiedotusvälineissä suurina rauhanliikkeen johtajina, vaikka heidän on tiedetty salassa solmivan asekauppoja, myötäilevän kylmän sodan aikai-sia poliittisia näkemyksiä, sopuilevan sotilasteollisten yhtymien kanssa tai kaatavan aseriisuntasopimuksia.

Rauhanliikkeen julkisuuskuva on hämärtynyt. Rauhanliike menettää voimansa, jos sen järjestöt ja niiden johtajat jatkavat perinteistä ja lähes vaistonvaraista sisarjärjestöjen harjoittaman politiikan kieltämistä ja ideologisten ja muiden rajojen vetämistä. Järjestörajoja on piirretty riittämiin, puhumattakaan rajoista, jotka erottavat sosiaaliryhmiä, rotu-ja, sukupuolia, uskontoja, kansallisuuksia ja vastaavia toisistaan. Jos rauhanliike haluaa pitää kurssinsa, sen on kyettävä välittämään tietoa piirissään nopeasti ja kitkatta. Rauhanjärjestöjen ja niiden johtajien on opittava näkemään itsensä osana laajaa rauhaan tähtäävää yhteiskun-nallista ja poliittista liikettä. Eri järjestöillä saattaa olla eri tehtäviä ja erityisiä tavoitteita, mutta niiden pyrkimykset palvelevat yhteistä tavoi-tetta — jota on tietysti jatkuvasti arvioitava uudelleen.


Voimien yhdistämisestä

Rauhanliike on yhden vuosisadan aikana kokenut jyrkkiä myötä- ja vastamäkiä. Järjestäytyneenä voimana se on saanut aikaan merkittäviä asioita. Jokainen rauhanliikkeen uusi “aalto” on lisännyt sen monlulot-teisuutta ja inhimillistä, taloudellista, järjestöllistä ja aatteellista voimaa.

“Yhden asian liikkeet”, komiteat tai kampanjat kuten esimerkiksi Ei ydinaseille-liike, edustavat välitöntä vastausta poliittiseen muutokseen. Ne ovat paras tapa saada yleistä huomiota ja panna poliittinen toiminta alulle. Ne muodostavat rauhanliikkeen aaltoa ylöspäin työntävän pai-neen.

Yksilöjäsenyydelle perustuvat, tavoitteiltaan ??yleisetfl järjestöt, esi-merkiksi Ruotsin rauhan- ja sovinnonliitto SFSF tai IPB itse, reagoivat hitaasti uusiin haasteisiin —ja niillä on toiset huomion kohteet. Svenska fredsin 50-luvun kampanja Ruotsin atomipommia vastaan ja sen 80-lu-vun vaatimus Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä syntyivät alun-pitäen vakiintuneiden järjestörakenteiden ulkopuolella. Lopulta Svens-ka Freds (ja muutkin järjestöt) nostivat kysymyksen aktiivisesti esiin antaen sille järjestö- ja voimavaraperustan.

Rauhanliikkeet ovat koonneet ihannetapauksessa voimansa yhteen, kun niiden ajama asia on jäänyt syrjään joukkotiedotuksessa, kun sen ajankohtaisuus on vähentynyt tai kun kampanjatoiminta on kuihtunut. Esimerkiksi USA:n Sane- ja Freeze -liikkeet (ydinaseiden määrän jää-dyttämistä vaativa liike) yhdistyivät tällaisessa tilanteessa 1988. Yleisiä tavoitteita ajavat järjestöt sopivat parhaiten aloitteiden edistäjiksi ja turvaamaan saavutetut tulokset. Niiden riippuvuus yleisen mielipiteen oikuista on pienempi. Toisinaan yhden asian kampanjoista muodostuu järjestöjä. Ne tuovat esiin uusia kysymyksiä ja muuttuvat itse sitä tietä “yleisjärjestöiksi“. Näin kävi Englannin CND:lle 1960-luvulla ja parhail-laan esimerkiksi Belgian VAKA:lle.

Uusilla aloitteilla on nyt pohja mistä ponnistaa. Rauhanliikkeille on muodostunut inhimillinen, taloudellinen ja järjestöllinen resurssiperus-ta. Asekaupan vastaisen kampanjan 1980-luvun puolivälissä saama laaja kansainvälinen vastakaiku ei johtunut yksin kansallisista tai koko maa-ilmaa koskevista tapahtumista. Sen menestys pohjasi Svenska fredsin vuoden 1984 yleiskokouksen päätökseen, jossa asekaupan tutkimuk-seen ja sen vastaiseen kampanjointiin päätettiin sijoittaa melkoisesti varoja. Järjestöllistä voimaa sekä inhimillisiä ja taloudellisia resursseja tarvitaan kampanjoiden ylläpitämiseen sekä ihmisten mobilisointiin. Resurssit auttavat rauhanliikettä vastaamaan uusiin haasteisiin.

Pahimmassa tapauksessa rauhanaalto ehtyy ja katoaa ja sen aktivistit ja liikkeen organisa attorit jäävät tyhjän päälle. Syyt tällaiseen voivat olla uusien liikkeiden välinen kateus ja järjestöegoismi sekä vakiintuneiden järjestöjen konservatiivisuus. Tämä pahin vaihtoehto on toteutunut kolme kertaa IPB:n historiassa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen IPB:n neuvosto julisti, ettei radikaali pasifismi ole yhteensovitettavissa liberaalin pasifismin kanssa, ja sulki järjestön oven suuntaukselta. 20-luvulla noussut rauhanliikkeen uusi aalto muodosti omat järjestönsä, mutta monet niistä katosivat myöhemmin. Laajoja, Saksan Nie Wieder Kriegin kaltaisia kansallisia liikkeitä ei enää ole. Lopulta IPB tunnusti pasifismin ja antimilitarismin yhdenvertaisuuden, mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Toisen maailmansodan jälkeen näin kävi toistamiseen. Haluttomuus muutokseen oli IPB:n neuvostossa niin suuri, että johdon jäsenet kuo-livat vanhuuttaan, jäsenistön nuorentamiseen ei kyetty, ja IPB hiipui pois. Rauhanliikkeen oli luotava itsensä alkutekijöistä uudelleen ilman IPB:n voimavarojen apua.

Kolmannen kerran näin tapahtui, kun ICDP perustettiin ja IPB kiel-täytyi sekä yhteistyöstä että taloudellisesta tuesta pieniä avustuksia lu-kuunottamatta. ICDP:nja IPB:n yhdistyminen 1984 tapahtui liian myö-hään jotta se olisi enää vaikuttanut 80-luvun rauhanaallon kasvuun.

Kerran viestinvaihto onnistui. 1890-luvulla eettinen ja “klassinen” pa-sifismi yhdistettiin onnistuneesti kun IPB perustettiin. Samaa voimaa rauhanliike ei ole enää saavuttanut.

Voi olla, että elämme jo toista aikaa. Ydinasepasifistinen liike on ryhtynyt kasvavassa mitassa käyttämään IPB:tä kansainvälisenä työvä-lineenään. Mutta IPB ei ole vielä kyennyt täysin omaksumaan 80-luvun yhden asian rauhanliikkeiden poliittisia menetelmiä kuten kansainvälis-ten tiedotusvälineiden seuraamia kampanjoita ja joukkomielenosoituk-sia. Osittain on kyse rauhanliikkeen työnjaosta. Mutta viestinvaihto on suoritettava tai monia laajoja liikkeitä saattaa kuihtua ja kuolla.

Kolmas viestinvaihto lähestyy: itä-Euroopan, Neuvostoliitto mukaan lukien, rauhanliike saattaa olla liitettävissä ?Ilännenl? rauhanliikkeeseen. Idän rauhankomiteat ovat 1950-luvun kommunistisen rauhantyön jään-teitä. Ne saivat ideansa, johtajansa ja rahoituksensa valtiovallalta ja kommunistiselta puolueelta, eikä niiden koskaan tarvinnut kehittyä yleisluonteisiksi, yksilöjäsenten järjestöiksi. Unkarin, Puolan, Tsekko-siovakian, entisen DDR:n ja Neuvostoliiton rauhankomiteat ovat hajo-amistilassa tai pyrkivät uudistamaan rakenteitaan. Vaihtoehtoliikkeet sallitaan nyt. IPB:n pitäisi olla avoin niille kaikille. Erityisesti Maailman rauhanneuvostostolla WPC:llä on ollut kolmannen maailman liikkeiden kanssa paljon tiiviimmät suhteet kuin “lännen” rauhanliikkeellä. Nämä kontaktit ovat olennainen voimavara rauhanliikkeelle.

Verkostoituminen ja tiedonvälitys on tullut yhä halvemmaksi ja hel-pommaksi. Ongelmien maailmanlaajuinen luonne tajutaan selvästi, kun on kysymys myrkyistä, sairauksista ja sotilaallisesta turvallisuudesta. Tie-dämme jakavamme yhteisen kohtalon ja joutuvamme ratkaisemaan on-gelmamme yhdessä. Toivon, että IPB kykenee kehittämään verkosto-

työtään ja tiedonvälittäjän luonnettaan edelleen. Onnistuakseen sen on oltava avoin joskus myös nopealle muutokselle. Ennen kaikkea sen täytyy kyetä palvelemaan uusia ajatuksia esittäviä rauhanaktivisteja.

IPB:n — ja tuhansien muiden järjestöjen — tulisi olla heidän työvä-lineensä.




IPB:n toimeenpaneva komitea ja ystäviä Pasilan Rauhanasemalla heinäkuussa

1990.

Ylärivi vasemmalta: Al McLeod, Etienne de Jonghe, Eileen Daffern, Horst Stasius, Mary Brennan, Hiroshi Taka, Fredrik Heffermehl, Tiina Hallman, Pia Enochsson, Kari Välimäki, Björn Höjer, David McReynolds ja Kalevi Suomela. Alarivi: Colin Archer, Bruce Kent, Guido Grünewald Göran von Bonsdorff Ilkka Taipale, John Spangler ja Rainer Santi. Kuva Petra Bergwallin.

Liite 1:

Kansainvälisen rauhantoimiston IPB:n toimintaohjelma vuosille 1990 -1991

Hyväksytty IPB:n yleiskokouksessa Pariisissa 16. syyskuuta 1990

Kansainvälinen rauhantoimisto IPB on maailmanlaajuinen riippumattomien rauhanjärjestöjen yhteistyöverkosto. Sen pysyvä sihteeristö työskentelee Ge-nevessä. Sydneyssä Australiassa toimitetaan alueellista bulletiinia. Väliaikai-sia komiteoita on perustettu eri paikkakunnille. IPB:n päätökset ja sen toi-minta ovat jäsenjärjestöjen, valittujen toimihenkilöiden ja sihteeristön vas-tuulla.

IPB:n yleistavoitteet

IPB:n palvelee rauhanasiaa edistämällä yksilöiden, kansanliikkeiden ja instituutioiden välistä yhteistyötä ja yhteisymmäriystä sekä kehittämällä ja edistämälläväkivallattomla, rauhanomaisia ratkaisuja uhkaaviin tai jo puhjen-neisiin väkivaltaisiin konfiikteihin.

Erityinen paino annetaan kansainvälisen lain vahvistamiselle sekä YK:n ja muiden maailmanlaajuisten instituutioiden, kuten kansainvälisen tuomiois-tuimen vahvistamiselle ja uudistamiselle. Yhteisen turvallisuuden käsitteen on korvattava suurvaltojen keskinäisen kilpailun ja niiden pyrkimykset dominoi-da maailmaa. IPB edistää kaikkien maiden ja kansojen oikeutta itsemääräämi-seen ja suojaan vihamieliseltä sotilaalliselta, taloudelliselta ja poliittiselta asioihinpuuttumiselta.

IPB tähtää sekä ydinaseiden että tavallisten aseiden yleiseen ja täydelliseen riisumiseen. Osittaistoimenpiteet, yleiset ratkaisut ja yksipuoliset aloitteet ovat tärkeitä ja täydentävät toisiaan.

Ympäristön ja kaikkien elämänmuotojen puolustaminen on kiinteä osa IPB:n työtä. Erityisesti IPB kiinnittää huomiota asevoimiin, koska sodat, sotaharjoitukset ja luonnonvarojen sotilaallinen käyttö ovat merkitävä syy resurssien niukkuuteen, saastumiseen ja tuhlaukseen.

Kestävä rauha edellyttää maailmaan suurempaa taloudellista tasa-arvoa. Rikkaiden maiden resursseja on käytettävä alikehityksen, köyhyyden ja yhteis-kunnallisen epäoikeudenmukaisuuden poistamiseen kaikkialta maailmasta. IPB:n työn tärkeimpänä kohteena on aseriisunnan ja kehityksen välinen yh teys.

Yksilöiden demokraattiset oikeudet sekä ihmisoikeudet ja vapaudet on taattava. IPB:n erityinen alue on oikeus vakaumuksellisista syistä asepalveluk-sesta kieltäytyminen, oikeus liittyä rauhanliikkeisiin, rauhanaktivistien oikeus tavata toisiaan valtiorajojen estämättä sekä oikeus osoittaa mieltä, protestoida ja lausua vapaasti mielipiteensä sotaa ja yhtä hyvin kotimaista kuin kan-sainvälistäkin asevarustelua vastaan.


II IPB:n yleisrooIi rauhanhiikkeessä

1. Verkostot

IPB luo yhteyksiä monenlaisten riippumattomien rauhanjärjestöjen välille. IPB:n on tuettava myös erilaisten rauhanjärjestöjen ja ammattiyhdistysten, kirkkojen, nuorison, naisten, ammatillisten ja muiden, mm kehitysmaajärjes-töjen työtä. IPB antaa tukensa olemassaoleville rauhanliikkeen verkostoille ja avustaa tarpeen mukaan erityisalojen verkostojen syntymistä. IPB:n sihteeris-tö järjestää ja koordinoi kansainvälisiä rauhanaiheisia tapaamisia ja seminaa-reja sekä auttaa jäsenjärjestöjään niiden järjestämisessä.

IPB pyrkii erityisesti tukemaan itäisessä Euroopassa ja Neuvostoliitossa syntymässä olevaa riippumattomien rauhanjärjestöjen verkostoa.

2. Tiedonvälitys

IPB:n sihteeristö on jäsenjärjestöjä ja muita rauhanjärjestöjä palveleva infor-maatiokeskus. On rakennettava kytkentöjä eri resurssi- ja dokumentaatioyk-sikköihin, jotta rauhanliike voisi käyttää niitä tehokkaasti. IPB tukee myös YK-aineistojen julkistamista sekä julkaisee omia aineistoja kuten bulletiineja, prosyyreja, kirjoja, dioja ja videoita.

3. Hallitusten välisten neuvottelujen seuranta

IPB osallistuu aktiivisesti YK -maailmanjärjestön tapahtumiin. Se edustaa pyynnöstä jäsenjärjestöjään ja puuttuu niille tärkeiden asioiden käsittelyyn YK:ssa. Se välittää tietoa rauhanliikkeelle aseriisuntaan liittyvistä YK:n toi-minnoista New Yorkissa ja Genevessä sekä muista hallitusten välisistä neuvot-teluista. IPB julkaisee näitä asioita käsittelevää kahdesti kuussa ilmestyvää Geneva Monitor — disarmament -bulletiinia.

4. Kampanjointi

IPB tekee kampanja-aloitteita itse ja tarjoaa hyvän perustan rauhanliikkeen sisällä syntyvien aloitteicten ja kampanjoiden toteuttamiselle. Jäsenjärjestöt, sihteeristö ja valitut toimihenkilöt vievät eteelipäin jäsenjärjestöjä kiinnosta-via kampanjoita eri toimintakentillä.

5. Jäsenjärjestöille ja muille rauhanliikkeille annettavat palvelut

IPB:n sihteristö julkaisee jäsenjärjestöille pienimuotoista uutisbulletiinia, jo-ka sisältää kansainvälisen rauhanliikkeen tapahtumakalenterin ja raportoi IPB:n toiminnasta (IPB Geneva News).

Australian Coalition dor Disarmament and Peace julkaisee IPB:n nimissä alueellista bulletiinia, Asia Pacific Monitoria.

IPB ylläpitää rauhanjärjestöjen maailmanlaajuista keskusosoitteistoa, ja tarjoaa jäsenjärjestöille erityisteemojen yhteysosoitteita ja -tarroja.

IPB:n sihteeristö tukee jäsenjärjestöjä kansainvälisten tilaisuuksien, konfe-renSSien ja seminaarien järjestämisessä.


IIl Tolmintakentät 1990/91

1. Kansainvälinen laki

IPB pyrkii vahvistamaan kansainvälistä lakia ja pyrkii lisäämään Kansainväli-sen tuomioistuimen käyttöä konfiiktien rauhanomaiseksi ratkaisemiseksi. Se-käydinasepelote että ydinsota loukkaavat kansainvälistä oikeutta. Yksilöt ovat vastuussa kansainvälisen lain vastaisista rikoksista, ja IPB pyrkii lisäämään yleistä tietoisuutta tästä. IPB tuottaa tiedotteita kansainvälisen lain velvoit-teista. Kansalliset järjestöt kiinnittävät yleisön ja hallitusten huomiota lain velvoitteisiin. IPB kehottaa järjestämään tilaisuuksia vuosittain Nürnberg-päi-vänä.

Ehdotuksia ja vaatimuksia:

• Ydinaseiden laittomuus on todettava kansainvälisellä julistuksella, jonka jälkeen aseet on kiellettävä täydellisesti

• Kansainvälistä tuomioistuinta on vahvistettava erityisesti poistamalla val-tioiden oikeus tehdä varaumia istuimen päätöksiin

• On perustettava Kansainvälinen rikostuomioistuin

• Hallitusten on liityttävä sopimukseen, jossa ne alistuvat pakolliseen kan-sainväliseen sovittelumenettelyyn konfiikteissa, jotka voivat.johtaa väki-valtaisuuksiin

• Valtioiden ohella myös tietyt vaatimukset täyttävien yksilöiden ja kansa-laisjärjestöjen (NGO) on saatava esittää asiansa Kansainväliselle tuomi-oistuimelle

• YK:ta on uudistettava siten, että siitä tulee nykyistä tehokkaampi, esimer-kiksi rajoittamalla veto-oikeutta ja kehittämällä rauhanturvatoimintaa

• Aserajoitus- ja aseriisuntasopimuksia varten on perustettava YK:n infor-maatio- ja seurantaelin.

2. Vieraat asevoimat ja tukikohdat

IPB tuo julkisuuteen tietoa maailmanlaajuisesta vieraiden asevoimien läsnä-olosta muissa maissa sekä mobilisoi ja ohjaa rauhanliikkeitä vastustamaan tällaista toimintaa.

Esityksiä ja vaatimuksia:

• Kaikki vieraat joukot on vedettäva takaisin kotimaihinsa

• On laadittava suunnitelmat kaikkien vieraiden sotilastukikohtien ja lait-teistojen purkamiseksi ja kaikkien sotilasliittojen purkamiseksi.

3. Ydlnaseet

IPB pyrkii nostamaan kansainvälisen mielipiteen tuomitsemaan ydinaseet ja vaatimaan niiden tuhoamista laittomina ja epämoraalisina asema.

Allekirjoitusten keräämistä kaikkien ydinaseiden hävittämistä vaativaan Hiroshiman ja Nagasakin vetoomukseen jatketaan.

Tuomitsemme ydinpelotepolitiikan ja annamme tukemme kaikille ydinva-rustelun vastaisille ruohonjuuritason kampanjoille (uusien strategisten ohjus-ten kehitystyö ja käyttöönotto, kaikki ydintutkimus ja -kehittämistyö, Tähtien sota-tutkimustyö ja -kokeet, taktisten ydinaseiden “modernisointi”).

IPB auttaa sovittamaan yhteen pyrkimykset täydelliseen ydinkoekieltoon pääsemiseksi ja mobilisoi yleistä mielipidettä asiassa.

Elokuun 6. ja 9. päivä ovat IPB:n kansainvälisiä toimintapäiviä ydinaseita vastaan.

Esityksiä ja vaatimuksia:

• Ydinkokeet on välittömästi keskeytettava. Neuvottelut koekieltosopi-muksesta on aloitettava. Ydinsulkusopimuksen ulkopuolella vielä olevien valtioiden on liityttävä siihen

• Ohjusten laukaisukokeista on luovuttava

• Strategisten ydinohjusten ja niiden ydinkärkien määrää on vähennettävä voimakkaasti

• Ydinasevaltojen on sitouduttava olemaan ensimmäisenä käyttämättä ydinaseita

• Uusien ydinaseiden käyttöönotto ja “modernisointii“ on keskeytettävä sekä aseiden ydinmateriaalin tuotanto lopetettava

• On laadittava sellaiset suunnitelmat kansallisen turvallisuuden takaami-seksi, jotka eivät perustu ydinaseiden käyttöön tai niillä uhkaamiseen.

4. Asevarustelu merillä

IPB kertoo suurelle yleisölle merivarustelun valvonnan ja sen rajoittamisen tärkeydestä. IPB voimistaa ja koordinoi toimintaa erityisesti laivastoydinaseita vastaan. IPB on kiinteässä yhteistyössä North Atlantic Networkin, Nuclear-Free and Independent Pacific -verkoston, Disarm the Seas-kampanjan sekä muiden verkostojen kanssa ja tukee niitä kaikin tavoin. NAN:in ja Pacific Campaignin toimintaviikkoja tuodaan julkisuuteen ja jäsenjärjestöjä autetaan osallistumaan niihin.

Esityksiä ja vaatimuksia:

• Ydinasevaltojen on suostuttava rilsumaan kaikki ei-strategiset ydinaseet kaikista pinta-aluksistaan ja sukellusveneistään, missä tahansa ne operoi-vat

• Ydinasein varustettujen alusten laivastovierailut on lopetettava. Ydinase-valtojen on luovuttava politiikastaan “olla myöntämättä tai kieltämättä” onko niillä ydinaseita aluksillaan.

• Erityisen selvästi hyökkäyksellisten aseiden määriä on rajoitettava, esi-merkkinä sukellusveneet, jotka on tarkoitettu etsimään ja tuhoamaan toisia sukellusveneitä.

• Ydinaseettomia vyöhykkeitä ja rauhanvyöhykkeitä on perustettava esi-merkiksi Eteläiselle Tyynellemerelle, Intian valtamerelle, Pohjois-Eurooppaan ja muille alueille.

5. Tavanomaisen aseistuksen alalla tapahtuva varustelu

Esityksiä ja vaatimuksia:

• Kansallisia asevoimia ja varustelua on vähennettävä jyrkemmin kuin vie-raita joukkoja vedetään pois esimerkiksi Euroopasta

• Puolustusmenot on jäädytettävä ja niitä on ryhdyttävä leikkaamaan nyky-tasosta

• Maaperän käyttö ja sen tuhoaminen sotaharjoituksissa ja asekoulutukses-sa on lopetettava.

6. Kansainvälinen asekauppa

IPB kehittää edelleen ja julkìstaa kansainvälisellä tasolla vaatimuksensa kan-sainvälisestä asekaupasta ja aseistuksen siirroista. IPB tuottaa asekauppaa käsittelevää tiedotusaineistoa. Teema pyritään nostamaan esiin YK:ssa. IPB:n jäsenjarjestöt vaativat samaa omilta hallituksiltaan ja julkistavat aseistuksen siirtoja koskevia tietoja.

Esityksiä ja vaatimuksia:

• On perustettava kaiken sotilaallisen kaluston tuotannon kattava kansain-välinen rekisteri

• On perustettava rekisteri, joka seuraa sotilaskaluston kansainvälisiä sur-toja ja sotilashenkilöstön koulutusta

• YK:n on perustettava asekaupan loppukäyttäjätodistusten rekisteri

• Aseistuksen siirtoja ohjaamaan tarvitaan kansainvälinen säännöstö

• Aseelliseen konfliktiin osallistuvat maat sekä perustavia ihmisoikeuksia loukkaavat maat on asetettava asesiirtojen osalta saartoon

• Kaikkien maiden joilla on aseteollisuutta, on laadittava kansallinen suun-nitelma sen muuttamiseksi siviilituotannoksi (konversio).


–o0o–